Mitä yhteistä on Xbox 360:n ja ykkösboxin uudella Splinter Cellillä? Yllättäen ei juuri mitään.
Veteraaniagentti Sam Fisherin viimeisin Xbox 360 -seikkailu jätti haalean jälkimaun. Hiiviskely toimii, mutta kovaksi mainostettua juonta ei käytännössä ole lainkaan ja loppuratkaisu on turhauttava töksähdys. Kokonaisuus on kovatasoisen Splinter Cell -sarjan tähän mennessä selvästi huonoin esitys.
Yllätys ei siis voisi olla suurempi, kun vanhan Xboxin versio samasta aiheesta on täysin eri peli. Sen verran vielä osasi odottaa, että muutama tehtävä olisi hieman erilainen, mutta erot eivät todellakaan jää näin vähään. Kentät ovat täysin erilaisia, tehtävissä ei tehdä mitään samaa ja kaikkein merkittävimpänä erona mukana on vihdoin kunnollinen juoni ja hieno loppu. Tekijätiimi on sarjan onnistuneimmista osista eli ensimmäisestä ja kolmannesta vastannut Ubisoftin Montrealin-ryhmä, joka selvästi hanskaa Sam Fisherin olemuksen huomattavasti Xbox 360 -version tehnyttä Shanghain-studiota paremmin.
Samoista aineksista makoisampi keitos
Tarinan lähtökohdat ovat samat kuin marraskuun lehdessä arvostellussa Xbox 360 -versiossa, mutta siihen yhtäläisyydet sitten jäävätkin. Fisherin tytär murhataan ja elämäänsä kyllästynyt Sam suostuu vanhan ystävänsä Lambertin salajuoneen: Fisherille tekaistaan rikosrekisteri ja hänet lähetetään vankilaan tutustumaan terroristijärjestön aktiivijäseneen. Paon jälkeen Sam soluttautuu terroristeihin estääkseen ydinaseiden räjäyttämisen pitkin Yhdysvaltoja.
Siinä missä Xbox 360:llä juonta ei käytännössä ole lainkaan, Xboxin Double Agent on ensimmäinen Splinter Cell -peli, jossa on kunnollinen juonenkuljetus. Tarina etenee tyylikkäästi tehtävien välillä Fisherin ja NSA:n uuden apulaisjohtajan välisen puhelun kautta. Keskustelu alkaa pelin jälkeisessä ajassa ja tehtävät itsessään ovat muistelua jo tapahtuneista asioista. Rakenne toimii hyvin ja auttaa osaltaan tukemaan hienoa loppua, joka sulkee tarinan ympyräksi.
Missä tahansa tarinassa hyvä loppu on elintärkeä, sen ansiosta kokonaisuudesta jää suuhun joko hyvä tai huono maku. Toisin kuin Xbox 360 -versio, Xboxin tulkinta päättyy tunteella ja erittäin tärkeänä asiana auttaa samalla ymmärtämään Fisherin toimia. Jokaisella miehellä on rajansa, joita ei ylitetä, oli sitten kuinka uskollinen isänmaalleen tai työlleen tahansa.
Tehtävien välisten osuuksien lisäksi tarinaa kuljetetaan entistä paremmin myös toiminnan keskellä, pelimoottorilla tehdyillä lyhyillä välinäytöksillä. Ne eivät tyylillisesti ole mitään dramatiikan suurta voittokulkua, mutta avaavat oman ikkunansa Fisherin pään sisäisiin liikkeisiin. Samalla ne syventävät Samin ja terroristeihin kuuluvan Enrican välistä suhdetta, jota vain sivuttiin Xbox 360:lla.
Enemmän ja pitemmälle
Tehtäviä on nimellisesti yhdeksän kappaletta. Määrä saattaa kuulostaa pieneltä, mutta kaikki on jaettu useampiin pitkiin osuuksiin. Yhteensä pelattavaa riittää enemmän kuin edellisissä Splinter Celleissä ja tyydyttävä tarina tulee kahlattua läpi muutamassa illassa.
Pelin rakenne on tyystin erilainen kuin uuden sukupolven serkullaan. Irrallisen hyppelyn sijasta tehtävät etenevät loogisesti eteenpäin ja tapahtumapaikat ovat jännittävämpiä. Esimerkiksi terroristien tukikohta ei sijaitsekaan New Yorkissa, vaan New Orleansin hämyisellä satama-alueella, joka tuntuu älykkäämmältä paikalta pienen armeijan piilottamiseen. Tukikohdassa vieraillaan kaksi kertaa, eikä tehtävissä ole aikarajoja kuin sopivissa paikoissa tunnelmaa nostamaan.
Suurin osa kentistä on putkimaisia, mutta tämä käännetään hyödyksi haitan sijasta. Hyvä esimerkki tästä on kongolainen hotelli, jonka käytävillä vältellään vartijoita sähkökatkojen välissä oviaukosta toiseen syöksyen. Vaikka tämä korvaa Xbox 360:n ulkona auringonvalossa tapahtuvan toiminnan, ei sitä jää todellakaan kaipaamaan. Toisen version paras tehtävä muuttuu entistä paremmaksi, kun tila ja tunnelma tiivistyvät.
Vankilapako on saanut osakseen reilusti aikaisempaa enemmän rakkautta. Lyhyen rykäisyn sijasta Fisher valmistelee tällä kertaa pakoaan ja joutuu ongelmiin kanssavankiensa kanssa. Monivaiheinen reitti ulos kiven sisästä tuo hyvällä tavalla mieleen useat vankilapakoelokuvat.
Lisäjännitystä saadaan vaihtelevasta varustuksesta. Välillä käytössä on koko tuttu varustus matalanäkökakkuloiden kanssa, joskus luotetaan vain omiin nyrkkeihin ja pimeyteen. Tämä toimii erinomaisesti, usein hauskimmat tehtävät ovat juuri niitä, jossa mukana on vähemmän teknohärveleitä. Toisin kuin Xbox 360:llä, Sam jaksaa yhä hyppiä katon rajaan ja riuhtoa ihmisiä kuiluihin, minkä ansiosta ympäristöä täytyy varusteiden puutteessa käyttää paremmin hyödyksi.
Fisherin tuttuun rynnäkkökivääriin voi edellisosan tavoin ruuvata kiinni joko haulikko- tai kiikarikiväärilisän. Aikaisemmin ne olivat täysin turhia, mutta nyt niille on keksitty tyydyttävää käyttöä. Haulikko on erittäin käytännöllinen lisä loppupuolen rynnäköissä ja kiikarikivääri on tulivoimaltaan todella pelottava ase: 20 millimetrin murkuloita viskova tykki läpäisee useamman vihollisen kerralla. Parhaimmillaan sain hiljennettyä kolme terroristia yhdellä laukauksella. Miinuspuolena kanuunaa ei voi vaimentaa ja megaluokan suuliekki houkuttelee henkiin jääneet nopeasti oikeaan paikkaan.
Vielä kerran, tunteella
Mainostettu valinnanvara hyvän ja pahan välillä toimii paremmin kuin Xbox 360 -versiossa. Iso ero on siinä, että terroristeilla ja NSA:lla ei ole erillisiä luottamusmittareita, vaan ne on yhdistetty samaan. Eli jos kumartaa yhdelle, niin pyllistää toiselle. Lopulta vaikutuksella ei silti ole sen suurempaa merkitystä pelin etenemisen kannalta, mutta yhteinen mittari saa homman tuntumaan loogisemmalta.
Merkittävänä parannuksena pelin aikana tapahtuvat valintatilanteet eivät ole enää löysää maitoilua, vaan ne todella tuntuvat joltain. Pahan pojan pelaaminen ei enää ole yhtä huolettoman helppoa kuin ennen kun ilkeä moraalipeikko näyttää hampaitaan. Esimerkiksi laivan räjäyttäminen oli Xbox 360:llä täysin yhdentekevää, sillä alus oli evakuoitu matkustajista. Napin painaminen tuntuu nyt kumman vaikealta, sillä kyydissä on yli 2000 viatonta sivullista, joiden lähettäminen kuolemaan on vastoin kaikkea sitä, mihin Fisher uskoo.
Loppuratkaisuja on vain yksi, mutta se sopii erinomaisesti kumman tahansa pelityylin päätökseksi. Matkan varrella tehdyt ratkaisut vaikuttavat lähinnä siihen, kuinka paha sotku Fisherin luvattomasta soluttautumiskeikasta jää.
Kirkkaasti sarjan paras
Xboxin Double Agent on kiistatta paras Splinter Cell -peli tähän mennessä. Se onnistuu siinä missä kaikki sarjan edelliset osat eivät ole edes yrittäneet: mukana on laadukkaan hiiviskelyn lisäksi kelvollinen juoni ja hieno loppu. Tehtävät ja kentät ovat jännittäviä ja tuttuja työkaluja sekä liikkeitä käytetään entistä monipuolisemmin hyödyksi.
Mutta ei tässä vielä kaikki. Pakettiin kuuluu erinomainen co-op-moninpeli, jossa kaksi tuntemattomampaa NSA-agenttia selvittää pääjuoneen liittyviä tehtäviä. Tekemistä on paljon ja pelityyli on tyystin erilainen kuin yksinpelinä. Kaksikko etenee toisiaan auttaen, hilaamalla toisiaan ylös köyttä pitkin tai vaikkapa kiipeämällä hissikuilua selät vastakkain. Yhteistyö on elintärkeää, eikä ilman sitä päästä puusta pitkään.
Co-op-tehtävät antavat oman mielenkiintoisen näkökulmansa Fisherin tarinaan ja pidentävät pelin elämää. Kaverin kanssa pelaaminen onnistuu joko pystysuunnassa jaetulla ruudulla, lähiverkossa tai Livessä. Lisäksi mukana on vain agenttien kesken käytävä versus-moninpeli, mutta se ei kolahtanut yhtä hyvin kuin Xbox 360 -version nopealiikkeinen agentit vastaan palkkasoturit -rymistely.
Kaikkien Splinter Celleistä kiinnostuneiden kannattaa ehdottomasti hankkia vanhan Boxin Double Agent, vaikka hyllystä löytyisikin jo PC- tai Xbox 360 -tulkinta. Ero seuraavan sukupolven versioiden keskinkertaisuuteen kun ei voisi olla suurempi. Peleissä ei ole oikeastaan mitään samaa.
92
