Kuin varkain, parin kuukauden viiveellä, hiipivät agentti Sam Fisher ja Splinter Cell: Pandora Tomorrow myös mustan tornin varjossa. Ilmassa on indonesialaista isorokkoa ja piinaavaa jännitystä, sillä Splinter Cell on peli, joka repii näyttävillä erikoistehosteillaan tehot irti Xboxista. PS2-käännöksen onnistuminen arveluttaa.

PS2:lle käännettäessä ohjelmoijat ovat joutuneet tekemään kompromisseja. Raukat ovat tehneet minkä pystyvät ja PS2 rääkätään sydänkohtauksen partaalle. Lopputulos imitoi aitoa asiaa suht kunniakkaasti - samaan tapaan kuin kevytkola tymäkkää, hampaat syövyttävää sokerilitkua.

Hämärää, ei pimeää

Vaikka lähdemateriaalin hienonhienosta valaistuksesta tingitään, PS2:n Pandora on monin paikoin komeaa katseltavaa. Osa hienoimmista valoefekteistä lavastetaan selvästi paikkakohtaisena käsityönä, siellä missä tyydytään pelimoottorin antiin, valot ja varjot ovat selkeästi valjumpia.

Synkkyys on synkeimmilläänkin lähinnä hämäryyttä. Alkukentissä on muutama oikeasti pimeä nurkkaus, joissa jopa pimeänäkö- ja uv-kokkelit tulevat tarpeeseen. Myöhemmin Fisherin piiloutumisasteen voi päätellä lähinnä mittarista, koska todellisuudessa miekkosen havaitsisi varjoista puolisokeakin terroristi.

Mukavan vaihtelevia kenttiä on pikkuisen yksinkertaistettu ja ne on jaettu hävyttömän pieniin palasiin. Pleikkariraasu ruksuttaa uutta kentän siivua sisään usein, pitkään ja hartaasti. Kun tämän yhdistää putkimaiseen etenemiseen ja yhden ratkaisumallin ongelmiin, tuntee ajoittain pelaavansa agenttiseikkailun sijaan abstraktia puzzlepeliä.

Pelattavuus sekä moninpelimoodit maailmanverkossa ovat isoveljiin nähden identtiset, joten light-versionakin Pandora Tomorrow edustaa edeltäjänsä ja Metal Gear Solidin kera PS2:n parasta antia genressään.