Tom Clancy's Splinter Cell (PC) – Varjojen kulkija yksinäinen

Käärmeet jäykistyvät kauhusta, kun huippuagentti Sam Fisher hiipii esiin Xboxin katveesta. Hiljaisen soluttautumisen mestari saapuu vihdoin myös PC:n ruudulle.

Splinter Cell on kiistattomasti yksi Xboxin parhaista peleistä, joten sen ilmestyminen muille koneille oli vain ajan kysymys. Peli on länsimainen näkemys hiipimiseen keskittyvästä soluttautumisesta, jossa suoran toiminnan sijasta liikutaan äänettömästi varjoissa.

Vaikutteita on otettu samaan aihepiiriin keskittyvistä Metal Gear Solideista, mutta esikuvien japanilainen ylidramaattisuus ja osittain tahaton huumori on korvattu vakavalla realismilla. Splinter Cellissä keskitytään olennaiseen, eikä aikaa tuhlata sankareiden rakkauselämän tai sukulaisuussuhteiden pohtimiseen.

Sam Fisher on käärmekollegansa tavoin jo elämää nähnyt mies, vuosia Yhdysvaltojen kansallisen turvallisuusjärjestö NSA:n erikoistehtävissä toiminut kokenut kehäkettu. Harmaahapsinen sankari toimii kentällä yksin, eivätkä miehen toimista tiedä kuin harvat ja valitut. Kun poliittiset keinot loppuvat, Fisher saapuu paikalle hoitamaan homman näkymättömästi, mutta tehokkaasti.

Tehtävä Kaukasuksella

Pelin nimen edessä komeilee joidenkin mielestä jännityskirjailijoiden ykköskastiin kuuluvan Tom Clancyn nimi. Hänellä ei kuitenkaan ole paljonkaan tekemistä Splinter Cellin kanssa, tuki jää lähinnä mahdolliseen myynninedistämiseen ja juonen tuttuuteen.

Jos Metal Gear Solideissa tarina on ylivedetty, Splinter Cellissä on menty toiseen äärilaitaan. Kaukaa haettu pääjuoni Georgian uuden presidentin aloittamasta kyberterroriaallosta Yhdysvaltoja vastaan toimii vain runkona mielenkiintoisille tehtäville, varsinaista jännitettä sillä ei onnistuta luomaan. Tylsä taustatarina onkin Splinterin ainoita heikkouksia.

Juonta kuljetetaan tehtävien välillä näytettävillä CNN-tyylisillä uutispätkillä. Idea on periaatteessa hyvä, mutta otokset on leikattu raivostuttavasti niin, että selostajan puheet katkeavat aina kesken lauseen. Lopputulos on rasittavan hyppivä ja tuntuu vähän samalta kuin lauseen viimeisen sanan nielevän ihmisen kanssa keskustelu.

Hiljaisen miehen maailma

Onneksi heikko juoni ei pääse vesittämään peliä, sillä kentällä Sam Fisher on mies paikallaan. Hän ei puhu paljoa, mutta tekee sitäkin enemmän.

Koska hiipiminen on pelin päätarkoitus, täytyy liikkumiseen kiinnittää tarkkaa huomiota. Juostessa Samin askelten äänet kantautuvat kauemmas ja viholliset kuulevat ne. Sankari osaa kävellä pystyssä tai kyyryssä, näistä jälkimmäinen on äänettömämpää. Liikkumisnopeuksia on molemmissa tapauksessa kolme hitaasta hiipimisestä täyteen juoksuun.

Xboxilla liikkumisnopeuden vaihtelu sujuu portaattomasti analogitatilla, mikä on varmasti aiheuttanut ongelmia näppäimistön ja hiiren varassa toimivan PC-käännöksen tekijöille. Pulma on ratkaistu nerokkaasti: nopeus valitaan hiiren rullalla. Ylöspäin rullaaminen vauhdittaa askeltamista ja toisin päin. Ratkaisu saattaa kuulostaa hankalalta, mutta käytännössä se toimii erinomaisesti.

Hiipimisen lisäksi Sam osaa hyppiä ja kyyristellä monin eri tavoin. Korkeisiin paikkoihin päästään käsiksi ponnistamalla hypyn yläpisteessä Jackie Chan -tyyliin seinästä lisää vauhtia. Kapeissa käytävissä voi hypätä roikkumaan katonrajaan hajareisin, mutta tämä ominaisuutta ei pahemmin hyödynnetä. Vaikka olen pelannut Splinterin läpi jo neljä kertaa, en ole keksinyt hypylle yhtään käyttöpaikkaa.

Myös köysien, putkien ja erilaisten ulokkeiden varassa tasapainoilu onnistuu. Sam voi vetää itsensä erilaisten reunojen yli ja kiipeillä melko vapaasti. Seiniin voi painautua lähemmäs ja nurkan yli kuikuillessa voi ampua. Vain ryömiminen ei onnistu, mutta sitä ei kaipaa kuin muutamassa kohdassa.

Isku pimeästä

Tehtävissä on paljon osuuksia, joista selviää pelkällä hiipimisellä. Aina välttely ei kuitenkaan onnistu, ja Samin on pakko poistaa tiellään olevat esteet voimatoimin.

Tavallinen kohteen äänetön hiljentäminen onnistuu taakse hiipimällä ja nopealla nyrkiniskulla. Tajutonta uhria ei voi jättää lojumaan näkyville, vaan se pitää raahata nopeasti piiloon pois muiden vartijoiden silmistä.

Ruumiiden kantamisessa on mukana edelleen Xbox-versiosta tuttu idioottimaisuus, sillä vihollista raahaava sankari ei pysty avaamaan suljettuja ovia. Ruumis on pakko laskea maahan oven avaamista varten, mikä hidastaa touhua joskus ratkaisevasti. Kaiken lisäksi ovet sulkeutuvat automaattisesti, joten niitä ei voi jättää auki odottamaan.

Jos vihollisen pitää pysyä tajuissaan, voi Sam kaapata hänet kuristusotteeseen ja raahata sivummalle kuulustelua varten. Tällöin vastustajan voi myös pakottaa avaamaan lukkoja tai häntä voi kylmästi käyttää ihmiskilpenä. Suojan käyttäminen vähentää joidenkin vihollisten ampumisintoa, mutta osa päästelee AK-47:lla viileästi suoraan kaverinsa läpi sen kummempia miettimättä. Kikka ei siis aina toimi, mikä tuo mukaan miellyttävää realismia.

Varsinaista tappotyötä varten Sam kantaa mukanaan vaimennettua pistoolia ja kiikarilla varustettua rynnäkkökivääriä. Jälkimmäisellä voidaan ampua myös pieniä lisälaitteita, kuten tainnutuspanoksia tai seiniin takertuvia minikameroita. Kun aseen vetää esille, hyppää kuvakulma ovelasti sankarin olalle ja liikkuminen onnistuu vain erittäin hitaasti. Liikkuminen kasvattaa aseen osuma-alaa, joten tarkkaa ampumista varten on syytä pysyä visusti paikoillaan.

Kiikarikiväärillä ammuttaessa tähtäin vaeltaa Samin hengityksen tahdissa. Pisteen saa hetkeksi paikoilleen hengitystä pidättämällä. Kontrollit toimivat hiirellä mainiosti, ja kiikarointitilaan siirrytään rullalla. Oikea nappi pidättää hengitystä.

Valon vihollinen

Splinter Cellin maailma on kirjaimellisesti synkkä paikka. Ympäristö on täynnä valoja ja varjoja, jotka eivät jää vain silmänilon asteelle. Pääpaino on varjoista toiseen hiipimisellä, ja ruudulla näkyvä mittari osoittaa Samin näkyvyyden. Ilmankin pärjäisi hyvin, sillä pimeässä hiipivää sankaria ei perustilassa näy edes ruudulla.

Vaikka Sam on pimeyden lapsi, tarvitsee hän apukeinoja näkemiseen. Valonvahvistuskakkulat muuttavat maailman mustavalkoiseksi, mutta näkyväksi. Lämpökameralla näkee ohuiden pintojen ja esimerkiksi viileän sumun läpi, mutta kantama ei ole kovin pitkä. Tilojen käyttö on vaivatonta ja ne näyttävät todella hienoilta.

Varjoissa hiipivä sankari toimii kohtalaisen uskottavien vihollisten keskellä. Seinään heitetyllä kolatölkillä harhautettu tai nurkasta Samin askelten äänen kuullut vartija tulee tutkimaan asiaa, mutta palaa hetken kuluttua takaisin paikoilleen. Lisävoimia viholliset eivät hädän hetkellä kuitenkaan osaa kutsua, mikä tuntuu oudolta. Joskus partiokierroksella oleva vartija myös pelästyy joka kerta samaa maahan unohdettua ruumista, mutta unohtaa sen taas pian.

Kenttäsuunnittelu on suoraviivaista, mutta toimivaa. Etenkin aasialaisilta sivukujilta löytyy paljon eri etenemisvaihtoehtoja katutasosta tai ylempää. Realistista tunnelmaa häiritsevät hieman muutamat pienet epäkohdat, joista ensimmäinen on valojen rikki ampuminen. Tuntuu tyhmältä hiipiä CIA:n päämajassa ja ampua lamppuja pistoolilla. Eikö kukaan muka ihmettele, miksi käytävän lamput yhtäkkiä poksahtelevat rikki? Osan valoista voi sentään sammuttaa järkevästi kytkimestä.

Toinen myös räiskimiseen liittyvä huvittavuus tulee vastaan, kun sankarin tielle osuu hyllylle nostettu vaasi. Se on ilmeisesti liimattu kiinni alustaansa, koska sitä ei voi nostaa sivuun. Niinpä hiljaisen hiipijän on pakko röpötellä vaasi pistoolilla päreiksi.

Viimeinen outous on kenttäkarttojen puute. Luulisi, että NSA:lla olisi varaa antaa agentilleen edes kohteen kunnollinen katukartta, pohjapiirustuksista tai satelliittikuvista puhumattakaan.

Erinomainen käännös

Splinter Cellin mainio pelattavuus ja näyttävyys ovat säilyneet PC-käännöksessä entisellään. Ohjaus toimii hiirellä ja näppäimistöllä hienosti, vain lukkojen tiirikoinnissa on jouduttu tyytymään Xbox-versiota vaatimattomampaan ratkaisuun. Lukko aukeaa yksinkertaisesti liikkumispainikkeita oikeisiin suuntiin naputtamalla, mikä on liian helppoa.

Ulkoisesti peli vastaa täysin Xbox-edeltäjäänsä. Realistisesti valaistu maailma on häkellyttävän komea, ja se myös pyörii ainakin järeässä testikokoonpanossa sulavasti. Meno ei hidastunut edes 1600 x 1200 pisteen tilassa. Äänipuoli ei tue Dolby Digital 5.1:tä, mutta kuulostaa silti erinomaiselta.

Sisällöllisesti mikään ei ole käytännössä muuttunut. Tekoälyä on hiottu sen verran, että vartijat reagoivat selkänsä takaa sammutettuihin valoihin aikaisempaa paremmin. Tehtäviä on edelleen alun harjoitusradan lisäksi vain yhdeksän kappaletta, jotka sujahtavat nopeasti läpi. Vapaa tilannetallennus helpottaa peliä niin paljon, että huomasin kahlanneeni tarinan läpi yhdellä istumalla runsaassa kymmenessä tunnissa.

Splinter Cell kuuluu jokaisen taktisesta toiminnasta pitävän pelaajan yleissivistykseen. Se on lyhyt, mutta hienosti viimeistelty nautinto.

92