Niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin, kun NSA-agentti yössä tallustaa, hän miettii, miksi toinen täällä valon lapsi on ja toinen yötä rakastaa.

Ubi Softin Montrealin-studioilla työstetty Splinter Cell on Tom Clancy -realismin ja Metal Gear Solid -tyylisen toimintahiippailun fuusio, josta on leikattu pois takatukat ja lapsellinen japskihuumori. Splinter Cellissä tunnelma on haudanvakava ja jännitys käsinkosketeltavaa.

Splinter Cellin tarina on Clancyn hyväksymä muttei kirjoittama. Vuonna 2004 kovan linjan länsivastaiset voimat ovat presidentti Kombayn Nikoladzen johdolla nousseet valtaan Georgiassa. Nikoladzen hallintoon soluttautuneet CIA:n agentit katoavat jälkiä jättämättä. Asialle pannaan Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusjärjestön NSA:n likaisten operaatioiden Third Echelon -osaston kehäkettu Sam Fisher. Third Echelon toimii kaiken valvonnan ulkopuolella, eikä Fisherin puuhista uskalleta kovin ylös edes kertoa. Jos Fisher mokaa, NSA vaikenee.

Pimeä mies

Sam Fisherin puuhat eivät päivänvaloa kestä. Varjot ovat ystäviä, valo pahin vihollinen. Pimeässä kukaan ei näe aavemaista Fisheriä, mutta pimeänäkölaitteineen Fisher näkee kaiken.

Vain epämääräinen meteli, puulattian narahdus tai liian raskas alastulo saa pahaa-aavistamattomat vartijat valpastumaan. Jos Fisher pysyttelee näkymättömissä, häiriö kuitataan harmittomana. Jos Fisher nähdään, silminnäkijät on pelattava nopeasti päiviltä tai muuten pärähtää hälytys. Silloin Fisherillä ovat vitsit vähissä, sillä paljastuminen ei ole NSA:n operaatiolle vaihtoehto. Etenkään jos vieraillaan luvatta CIA:n päämajassa.

Akrobaattinen Sam Fisher on melkoinen epeli. Pikkuapinan ketteryydellä hän kiipeää, liukuu ja roikkuu milloin missäkin. Fisher osaa kaikenlaisia näppäriä temppuja, kuten syöksyä eteenpäin kuperkeikalla tai painautua seinää vasten ja ampua huomaamattomasti nurkan takaa. Agentin oleellisin taito on tietenkin hiiviskely, mikä on sitä varovaisempaa mitä kevyemmin ohjaintattiin koskee.

Kamera pysyy Fisherin temppuilussa hyvin mukana, sillä pelinäkymää voi pyöritellä sankarin ympärillä vapaasti padin oikealla tatilla. Erinomainen kameratoiminta yhdistettynä täsmällisesti ohjainliikkeisiin reagoivaan sankariin, tekevät Splinter Cellin pelaamisesta nautinnollista. Mikä hienointa, kiipeily ei sorru yli-inhimillistä tarkkuutta vaativiin tasoloikkiin, vaan kysyy pikemminkin oivaltamista ja kykyä hahmottaa ympäristöä.

Koska ammuskelu ei ole Splinter Cellissä keskeisessä roolissa, Fisher ei hiippaile ase kourassa. Jos haluaa räiskiä, siirrytään erilliseen ampumamoodiin, jossa kuvakulma vaihtuu jännittävästi Fisherin olalle katselemaan aseen piippua pitkin. Ampumamoodissa ylimääräinen temppuilu ei onnistu ja ohjaus muistuttaa perinteistä 3D-räiskintäpeliä. Zoomatessa tähtäys heiluu, mutta henkeä vedettäessä ase vakautuu hetkeksi.

Pelit ja vehkeet

Mitäpä olisi agentti ilman tarvikkeitaan, paitsi tavallinen toimintasankari? Fisherin varustevyöllä ovat kaikki herkut, joita Tom Clancyja ahmiva teknotrillerifriikki voi toivoa.

Fisherin perustyökalu on otsalla roikkuva pimeänäkölaite. Katselutiloja on kaksi: Yön päiväksi muuttava valonvahvistus on hyvä navigoitaessa, ihmiset hehkuvan punaisiksi muuttava lämpökamera taas taistellessa. Lämpökameran erottelukyky ei ulotu kovinkaan kauas, mutta toisaalta sillä näkee lämpimiä kohteita ohuimpien materiaalien läpi. Pimeänäkölaitteesta on myös haittaa, sillä kakkulat silmillä on helppo harhautua ulos varjoista.

Ovien ali pujotettavalla optisella kaapelilla Fisher voi tarkastaa, mitä oven toisella puolella tapahtuu. Lattianrajasta välittyvä mustavalkokuva on parhaimmillaankin hämärä, mutta nenän eteen ilmestyvistä maihareista ei koskaan voi erehtyä.

Kun huone on todettu turvalliseksi, ovi avataan tiirikoilla. Lukkojen avaaminen on Splinter Cellissä ihan oma alipelinsä. Tattia hitaasti pyörittämällä lukko pakotetaan auki ura kerrallaan. Mitä vaikeampi lukko, sitä useampi ura. Maltti on valttia, sillä mitä kiivaammin tiirikkaa rusikoi, sitä kauemmin hommaan todennäköisesti tuhraantuu. Paniikki saada ovi auki on tietysti aitoa, jos vartijan askeleet lähestyvät koko ajan nurkan takaa.

Tosi kiperiin paikkoihin Fisherillä on kertakäyttöisiä pikatiirikoita, jotka poraavat lukon hetkessä auki. Niitä ei tietenkään kannata tuhlata ihan joka siivouskomeroon.

Fisherin ase on prototyyppiasteella oleva äänenvaimennettu FN 2000 -kivääri. Koska tappava voima ei ole ratkaisu kaikkiin ongelmiin, aseessa on kattava valikoima erilaisia ei-tappavia ammuksia. Sähköshokkitikat antavat kunnon tällin ja pudottavat vastustajan kerrasta, mutta ilman pysyvää vahinkoa. Vielä lievemmän lehtimetalliprojektiilin tainnos kestää vain sekunteja (kunhan ei tähtää päähän). Seiniin ja kattoihin laukaistavia minikameroita voi käyttää paitsi huomaamattomaan tarkkailuun myös hämäykseen: Kameran kaiuttimesta kuuluva vihellys kerää ympärilleen perin juurin ällistyneen yleisön!

FN 2000:n ohella vapaata maailmaa puolustetaan äänenvaimennetulla pistoolilla, käsikranaateilla sekä liikesensoreilla varustetuilla seinäräjähteillä. Muuta varustusta ovat muun muassa muutamassa salakuuntelutehtävässä tarvittava lasermikrofoni sekä valvontakameroita mykistävä häirintälaite (kamerat voi toki myös ampua).

Väkivallan vihollinen

Splinter Cell täyttää kaikki clancymaisen vakoilujännärin tunnusmerkit. On umpipahoja terroristeja, pettureita ja teknotrillereihin olennaisesti kuuluvaa korkeateknologiaa. Toiminta tuntuu riittävän autenttiselta ilman, että viihdettä uhrataan realismin alttarille. Kyber-terrorismi, jossa vihollinen iskee teknologian keinoin amerikkalaista siviili-infrastruktuuria vastaan, voi tuntua aiheena hieman etäiseltä, mutta samaa kai saattoi sanoa pilvenpiirtäjistä ja matkustajakoneista ennen vuoden takaisia tapahtumia.

Koska Fisherin operaatiot itsessään ovat kuin pieni palanen suuressa palapelissä, juoni rakennetaan pitkälti tehtävien välillä esitettävien CNN-tyylisten uutisvälähdysten varaan. Oivaltavasti uutiskanava esittää tapahtumista aina oman versionsa, totuus jää monesti vain Fisherin, parin NSA-johtajan ja kuolleiden väliseksi salaisuudeksi.

Sam Fisher on sankarina uskottava kenttätoiminnan veteraani, joka puhuu vähän mutta asiaa. Pahojen äijien rooleista tunnetun Michael Ironsiden (Total Recall, Starship Troopers) muriseva ääni tuo Fisherin hahmoon asianmukaista uhkaavuutta. Kansallisen turvallisuuden nimissä Fisher pistää roistot laulamaan ja tarpeen tullen vaikka kaappaa heidät kuristusotteella ihmiskilviksi.

Taidoistaan huolimatta Fisher ei ole haavoittumaton. Agentin taival saattaa päättyä jo ensimmäiseen kohti ammuttuun sarjaan. Taistelua on siksi syytä välttää aina kun mahdollista, jopa yksittäisen vartijan kolkkaamisessa on riskinsä. Vapaan tilannetallennuksen puuttuminen lisää jännitysmomenttia entisestään.

Osaltaan Fisherin kuolevaisuuden takia Splinter Cellin vaikeustaso nousee pelin puolenvälin tienoilla selvästi. Tallennuskohtien asettelu yhdistettynä muutamaan perin kinkkiseen kohtaan tekee etenemisen paikoin todella hitaaksi. Haasteellisuudessa ei itsessään ole mitään vikaa, mutta saman kohdan yrittäminen kymmenettä kertaa kysyy jo luonnetta.

Splinter Cellin tehtävät etenevät melko pitkälti valmiin käsikirjoituksen mukaan, mutta onneksi ilahduttavan inhimillisesti reagoiva vihollistekoäly tuo toimintaan vaihtelua. Sama tilanne voi saada kokonaan eri luonteen, jos ulkonaliikkumiskieltoa valvova sotilas havaitsee liikettä pimeällä kujalla. Kentät ovat nekin varsin suoraviivaisia, mutta kiitos sankarimme ketteryyden, etenemiseen on yleensä useita vaihtoehtoja: Hiipiäkö varjoissa vai kiipeilläkö katutason yläpuolella?

Raskassarjalainen

Splinter Cell näyttää valojen ja varjojensa ansiosta sensaatiomaisen hienolta. Valo on hehkuvan häikäisevää ja pimeys kaiken alleen nielevää.

Näyttävintä on se, kuinka valot ja varjot piirtyvät täydellisen aidosti pelihahmojen yli. Verkkoaidasta lankeaa varjo Fisherin kasvoille. Kattovalon ympärillä tanssivat yöperhoset kasvavat lähiseinällä jättiläismäisiin mittoihin. Aamurusko on puhdasta kauhua: Mihin enää piiloutua kun lasiseinäinen toimisto kylpee auringonkullassa?

Animaatio on huippuluokkaa sekin. Fisherin liikkeet ovat sulavia ja otteet eri pinnoista lähes saumattomia. Upeasti esimerkiksi köyttä kiivetessään Fisheriä voi pyöräyttää portaattomasti köyden eri puolille. Hahmojen liikkeitä ei ole kaapattu oikeilta ihmisnäyttelijöiltä, vaan kaikki animaatio on tehty käsin. Tämä tuo liikehdintään aavistuksen räiskyvää näyttävyyttä, joka tällaisista yrmeän sotilaallisista peleistä yleensä puuttuu.

Ei uskoisi, että koko komeutta pyörittää tuikitavallinen Unreal-pelimoottori, toki rankasti muokattuna. Xboxista revitään selvästi irti kaikki mehut. Ruudunpäivitys on tasaista mutta ei varsinaisesti sutjakkaa, siis vähän kuin Halossa.

Splinter Cell kolahti ja lujaa. Kiinnostavia tehtäviä toisensa perään suorastaan ahmii, eikä loistokas grafiikka lakkaa hämmästyttämästä. Moninpelin mukaan olisi tietysti suonut, mutta kaikkea ei voi saada. Splinter Cell kiitää suoraan Xbox-pelien raskaaseen sarjaan, Halon vertaisiin pakkohankintoihin.

Peli on kääntymässä myös PC:lle, joskin käännöksen julkaisu saattaa venähtää marraskuun lopulta ensi vuoden puolelle.

Koska Splinter Cellin lopullinen versio myöhästyi tästä lehdestä täpärästi, tämä arvostelu perustuu pelin betaversioon. Beta oli valmiinoloinen lukuunottamatta joitakin puuttuvia välianimaatioita ja muutamassa kentässä ilmenneitä rikkinäisiä tekstuureja. Jos aihetta löytyy, jälkimulgaisemme pelin vielä joulukuun lehdessä.