Lara Croft ajautui deekikselle yhä kehnompien pelien ja keskinkertaisten elokuvien saattelemana. Nyt, kymmenvuotisjuhlansa kunniaksi, Lara palaa kuin vieroitushoidon virkistämänä.

Lara Croft on Tomb Raiderin sankaritar, akrobaattinen arkeologi, joka tonkii luolastot ja katakombit artifakteja etsiessään. Lara ei tomuta multaa pikku siveltimellä, vaan flengailee huimaavien kuilujen yli ja runnoo rauniot soraksi. Lara roikkuu näppiensä varassa temppeleiden pilareissa ja heilauttelee itsensä telinevoimistelijan taidolla jääpaalusta toiseen. Ongelmista ja ansoista hän selviää terävällä älyllä, ja jos se ehtyy, ampumalla.

Arkeologia ja akrobatia

Tomb Raider otti mallia vanhoista Prince of Persioista, uusi Prinssi otti mallia Tomb Raidereista ja Legend ottaa mallia uusista Persioista. Näin se käy.

Tomb Raider liikkuu nykyajassa ja minuun menneiden tutkiminen modernista näkökulmasta vetoaa tuhannen ja yhden yön tarinoita enemmän. Mystisyydellä on Legendissä paikkansa, iäisiin aarteisiin liittyy magiikkaa ja katakombeissa elelevät oliot eivät välttämättä ole tästä maailmasta.

Tomb Raider: Legendin juoni on kiinnostava ja se on kirjoitettu hyvin. Peli kertaa Lara-paran ikävät lapsuuden ja nuoruuden menetykset. Traaginen menneisyys kietoutuu nykyhetkeen ja Legendin juoneen. Pelin edetessä Laran menneisyyden haamut pulpahtavat pintaan ja juoni on mukavan henkilökohtainen.

Kuningas Arthuriin liittyvää moniosaista artefaktia metsästetään Bolivian sademetsissä, Japanin metropolin sykkeessä ja Nepalin vuoristossa. Ei tarina Dostojevskia ole, mutta seikkailukertomukseksi se on vetävä ja etenee rivakasti. Nykytyyliin loppu on osin avoin, mikä valitettavasti karsii loppukliimaksin tehoa, mutta jättää janoamaan lisää.

Lara Croft yhdistää Indiana Jonesin Jennifer Garneriin. Vaikka Lara kiipeää kommandona, modernit apuvälineet ovat käytössä. Satelliittilinkin välityksellä jutellaan apureille internetin äärellä. PDA:ta ja halogeenivaloa ei juuri tarvita, mutta kolmas kapine, sähköistetty tarttumaköysi, on sitäkin hyödyllisempi. Köydellä voi heilauttaa itseänsä yli piikkikuoppien ja nykäistä vastustajat rähmälleen. Köydellä voi myös liikutella tavaroita ja hyppelyalustoja, ja monet puzzleista perustuvat letkun luovaan käyttöön.

Kyberkiikareilla saa vähäistä lisätietoa välkehtivistä esineistä, eli niistä, joille voi tehdä jotain. Skannailun pitäisi olla monipuolisempaa, lisätiedot raunioista olisivat kiinnostaneet ja antaneet päämäärätietoiselle posottamiselle hengähdystaukoja.

Tuplasti kivempaa

Lara tunnetaan sekä tuplabazookoistaan että tuplapistooleistaan, ja jälkimmäisiä myös käytetään. Ammuskeluosuudet kylmäävät sielua. Kun Lara niputtaa kiinteällä konekiväärillä kerralla tusinan sotilasta, se ei minusta kuulu seikkailija-arkeologin toimenkuvaan. Tunnelmaan olisi paremmin sopinut henkilökohtaisemmat, mutta taktisemmat taistelut muutaman vihollisen kanssa.

Lara ottaa tyynesti vastaan useampia luoteja rynnäkkökivääristä kuukahtaen vasta, kun elämänviiva kokonaan katkeaa. Puhjenneet keuhkot ja avomurtumat paranevat ensiapulaukkuja hotkaisemalla. Vihollissotilaat hytkyvät luotisateessa, mutta esimerkiksi päällekäyvät puumat eivät, mikä tekee niistä muovisen tuntuisia.

Taistelu on ylihelppoa, mutta sen primäärisenä funktiona onkin rytmittää rauhallista seikkailua kiivaalla toiminnalla ja siinä se onnistuu. Ammuskeluosuuksia ei ole liikaa.

Hyppelyräiskintää piristetään interaktiivisilla objekteilla. Tietyissä kohdissa Lara voi ampumalla sorruttaa vainolaistensa niskaan kivipilareita tai räjäyttää bensatynnyrit sotilaiden silmille.

Näppien varassa

Tomb Raider: Legend etenee sujuvasti. Kenttäsuunnittelu on hyvää ja kompaktia ja erityisesti uskottavaa, mikä on tärkeää tunnelmalle. Kentät eivät menneiden Tomb Raider -aikojen tapaan ole palikoita 90 asteen kulmissa, vaan liike on vapaata. Dynaamiset elementit ovat erityisen hauskoja: hauta-arkun päällä voi kellua, mainosvalokyltti repsahtaa Laran painosta ja jäälattia keinahtelee jalkojen alla. Fysiikkaa käytetään kekseliäästi puzzleissa.

Hetkittäin peli yllättää reaktiotesteillä, joissa pitää painaa ruudulla vilahtavan ohjeen mukaan nappia. Näin voi käydä myös, jos hyppy epäonnistuu ja Lara saakin reunasta vain yhdellä kädellä kiinni. Napinnäpäytyskohtaukset antavat dramaturgille mahdollisuuksia: niissä kohtauksissa herkutellaan hienoilla kuvakulmilla, kamera-ajoilla ja hidastuksilla.

Ohjaus toimii pääosin hyvin. Kameran kääntely on hiirellä hieman padeja vikkelämpää, mutta muuten ohjastaminen on yhteneväisen toimivaa. Lara korjaa pelaajan pienimmät erheet tarttuen esimerkiksi viime hetkellä kuilun reunaan kiinni, mutta joskus ponkaisut lähtivät tyystin eri suuntaan kuin oli tarkoitus. Silloin huomaa kaipaavansa ajan hiekkaa. Onneksi pelissä on tarpeeksi checkpointeja.

Pelissä ei ole yhtäkään kohtaa, jossa ehdin edes harkita kyllästyväni. Rauhalliset akrobatiaosuudet vaihtelevat pikku aivopähkinöihin ja takaisin, välillä kohdataan eeppistä skaalaa olevia puzzleja ja kohta räiskitään yllätysvisiitille tulleita ilkiöitä. Vaihtelua tuputetaan koko ajan, harhailua ei koskaan. Kolikon kääntöpuolla näkyy putkimaisia kenttiä eikä omia reittejä saa etsiä. Välillä tie näyttää olevan avoin, mutta näkymätön muuri estää etenemisen.

Vain satunnainen moottoripyöräily on surkeaa. Käytännössä pyörällä ajetaan kaasu- ja ampumisnäppäin pohjassa suorilla, itseään toistavilla radoilla, jotka ovat onneksi helppoja ja lyhyitä.

Kauneus on katsojan ruudulla

Eeppiset vuoristomaisemat ja hämyiset luolastot heräävät eloon leijailevan pölyn ja auringon lumesta sokaisevana heijastuvien säteiden kautta. Vedestä nouseva Lara on graafisteknisesti implementoitu ISO-standardeja noudattaen heijastavine tekstuureineen, bump-mappingeineen ja vesipisarapartikkeleineen. Tai kuten asian voi myös ilmaista: Vau!

Hahmomallien nassuista jaksan napista, Half-Life kakkosen jälkeen sitä toivoo kaikilta pelihahmoilta samanlaista elävyyttä. No, sarjakuvamainen animointi on tarpeeksi hyvää, jotta tunteet välittyvät katsomonkin puolelle.

Eeppisiä temppeliraunioita ryydittää yhtä eeppinen musiikkiraita ja äänimaisema on loistelias. Kun isot kivenlohkareet vyöryivät päälleni, jyrinän tunsi subwooferin välityksellä myös naapurin Maiju.

Kun ääninäyttelijät ovat ammattilaisia ja dialogi napakkaa, sitä on ilo kuunnella, ja se edistää entisestään eläväistä tunnelmaa. Hahmoista muodostuu oikeita persoonia ja heidän keskinäinen kuittailunsa naurattaa ääneen.

Lyhyttä pelikokemusta yritetään korvata piiloaarteilla. Niillä avataan lisukkeita, kuten hahmojen taustatietoja, uusia kuteita Laralle ja muuta kivaa tauhkaa. Kenttiä voi myös tahkota ajastettuna nopeuskilpailuna.

Tomb Raider: Legend tuntuu ensimmäiseltä Tomb Raiderilta, joka on askeltanut uudelle vuosituhannelle. Enemmän sisältöä, paremmat moottoripyöräkohtaukset ja vähän enemmän vapautta, niin ikiaikainen 90 pisteen valli olisi murtunut.

Ilokseni ja ihmeekseni koin Legendin parissa samanlaisia viboja kuin vanhan koulukunnan seikkailupelejä pelatessa. Kiinnostavat ympäristöt, tuoreet, vaihtelevat puzzlet ja näpsäkkä dialogi imaisivat täysillä mukaansa.

Harrison Ford -klinikka teki tehtävänsä, Lara on palannut.

* * * * *

Lara herää henkiin

Tomb Raideria ei telonut henkihieveriin nokkela ansa tahi muinainen kirous, vaan rahastus. Ensimmäisen, mullistavan Tomb Raiderin (Pelit 1/97, 92 pistettä ) jälkeen idean isä Toby Gard häipyi. Suurin osa tiimistä oli vielä vedossa hienoa kakkososaa (Pelit 1/98, 92 pistettä) tekemässä, mutta tämän jälkeen remmiin astui keltanokkaporukka. Jatko-osia tahkottiin itku silmässä ja hiljalleen aikamme peli-ikoni, ensimmäinen virtuaalinen kansikuvatyttö, joutui rappiolle. Tuottajat keskittyivät Laran silikonileikkauksiin ja muihin ulkopelillisiin seikkoihin.

Melkein viimeiseksi jäänyt osa Tomb Raider: The Angel of Darkness (Pelit 9/03, PS2-versio 55 pistettä, PC-versio 77 pistettä) työnnettiin väkisin markkinoille toista Lara-filmiä ryydittämään. Se floppasi silkkaa keskeneräisyyttään. Laran aika oli ohi.

Brändin omistaja Eidos päätti yrittää vielä kerran. Core Design siirrettiin syrjään, hommiin pestattiin Crystal Dynamics vahvistettuna Gardilla. He huusivat hautaholviin: Lararus, ota vuoteesi ja käy!