Reilut kolme vuotta videopelaamista ja neljä Tomb Raider -peliä. Rahastusta vai vastaus pelikansan iltarukouksiin?
Jos Tomb Raidereista pitää, The Last Revelation ei voi olla pettymys. Se on sarjan peleistä paras, joskin toinen osa antaa hyvän vastuksen. Kolmos-Tomb Raider oli liian vaikeana hieman hengetön.
Pelimaailman suurin supertähti, Lara Croft, elää omaa elämäänsä silloinkin, kun ei seikkaile tv-ruudulla tai tietokonemonitorilla. Laran suosio ei voi johtua ainoastaan rintavarustuksesta, pelkkä väite on loukkaus pelaajia kohtaan. Tomb Raiderit myyvät, koska ne ovat pelinä tyylilajinsa aatelia. Piste.
Pakkoharjoittelua
The Last Revelation alkaa pakollisella harjoitteluosuudella. Sen yli ei voi hypätä, vaikka pelaaja tuntisi Laran kontrollit kuinka perusteellisesti. Tämä on sinällään pieni ongelma, sillä Tomb Raider -veteraani selviää harjoittelusta minuuteissa.
Laran peruskontrollit ovat miljoonilla pelaajilla selkäytimessä kuin viitosen kertotaulu. Neito pystyy nyt kiipeämään köysiä pitkin ja heilauttamaan itsensä alueille, joille ei muuten pääsisi. Tämä ei ole kolmiulotteisessa maailmassa aivan helppoa. Varsinkin köyteen hyppääminen on tarkkaa hommaa, joka voi turhauttaa kärsimätöntä. Lara osaa kiipeämisen jälkeen tunkea itsensä ahtaisiin koloihin.
Uusien temppujen oppiminen ei vaadi suurtakaan vaivannäköä. Lisäksi Lara osaa sen mitä ennenkin: kävelyn, juoksemisen, hyppäämisen, kierähtämisen vastakkaiseen suuntaan, kiipeämisen sekä esineiden vetämisen ja työntämisen.
Lara ei etene pelkästään jalan, vaan välillä hän pääsee myös kulkuneuvojen kyytiin. Myöhemmin kohdalle sattuvat sivuvaunullinen moottoripyörä ja jeeppi. Liikkuvaan junaan sijoittuva pätkä olisi jo aivan oman lukunsa arvoinen, mutta annetaan teidän yllättyä aivan itse.
Analogisen ohjaimen toisella tatilla Lara liikkuu ja toisella voi katsoa ympärilleen. Tiukoissa paikoissa tulee kuitenkin tartuttua digitaalisiin suuntanäppäimiin, koska niillä voi liikkua tarkemmin. Jossakin vaiheessa huomasin, että olin unohtanut tatin pitkäksi aikaa, koska suuntanäppäimet tuntuvat jotenkin varmemmilta. Tärinätuki ei anna aihetta äidille soittamiseen, mutta se toimii.
Katakombeja ja luolia
Ensimmäisenä huomaa komean grafiikan. Eipä olisi uskonut, että vanhasta koneesta saadaan näin paljon irti. On varsin loogista, että Laran seuraava peli tehdään uusille konsoloille, sillä teknistä puolta on tästä vaikea enää parantaa.
Vaikka peli näyttää kauniilta, itse miljöötä voidaan moittia. Luolia, katakombeja, hiekkaa, hieroglyfejä ja temppeleitä näkee kolmen Egyptin-matkan edestä. Hieman tulee ikävä pelisarjan ympäri maailmaa sijoittuneita erinäköisiä tasoja.
Missään nimessä laiskasta ratasuunnittelusta ei voida silti puhua, sillä Coren tytöt ja pojat ovat tehneet huolellista työtä. Poikkeuksena liian pimeät kohdat, jotka käyvät hermoille sen jälkeen, kun kaikki soihdut on käytetty. Lievää valaitusta tuo pistoolin suuliekki, mutta välillä tummuus tuntuu tarpeettomalta kiusanteolta.
Grafiikasta on muuten vaikea pahaa sanoa. Lara näyttää entistä enemmän kalifornialaispimulta, jonka asusteet tuntuvat aika epäkäytännöllisiltä. Valoefektit ovat erityisen komeita. Aivan alkupuolella Laraa opastaa egyptiläinen mies soihtu kourassa, eikä pelaamisesta meinaa tulla mitään ennen kuin soihdun valoleikkiä on ihastellut kyllikseen.
Lara menee vipuun
Jo lyhyen pelaamisen jälkeen selviää, mikä on kupletin juoni. Se on seikkailu ja ongelmien ratkaisu, ei ampuminen ja tappaminen. Toki aina välillä kohdalle asuu skorpioni, susi, härkä, lepakko tai milloin milläkin aseella varustettu ihminen, mutta ne ovat vain mausteita, eivät aterian pääraaka-aine. Lievänä kummallisuutena mainittakoon ninjat, joihin törmää yllättävän usein Egyptissä.
Taisteluissa kannattaa käyttää myös järkeä eikä pelkkää liipasinsormea. Jo kuollutta muumiota ei voi tappaa enää uudelleen, vaan on viisaampaa katsoa ympärilleen ja etsiä pakoreitti.
Alussa Laralla on käytössään vain pistooli, mutta haulikko löytyy melko nopeasti. Erityistä iloa ampumiseen tuo kivääri, varsinkin kiikaritähtäimen löydyttyä. Kun kiväärin ja tähtäimen tajuaa yhdistää, voi vihulaisia tiputella pitkänkin matkan päästä.
Esineitä voi yhdistellä ja samalla on uudistettu rengasmallinen, monikerroksinen inventaario-systeemi. Nyt kaikki tavarat, aseet, lataus, tallennus ja muut tilpehöörit löytyvät samasta paikasta select-nappulan takaa.
Pelin ongelmat ovat sopivasti blondi-tasoa. Jos seinässä on häränpään näköinen aukko, siihen menee häränpään näköinen vimpain. Samoin kaikista vivuista ja naruista pitää aina vetää. Tosin joskus seuraukset ovat hyvinkin radikaaleja. Esimerkiksi eräs suuri huone pyörii vivuista vetämällä 90 astetta ympäri. Kun äskeinen seinä onkin nyt lattia, se tekee tasohyppelystä uudenlaisen haasteen, joka ei vaadi vain oikein ajoitettua hyppyä, vaan myös ajattelua.
Sen verran hankalia ongelmia on mukana, että aivan aloittelijoille ei The Last Revelationia voi suositella. Onneksi netistä saa helposti apua ongelmapaikkoihin. Itsekin turvauduin nettiapuun kahdesti ja sen verran voin vihjaista, että lattian kuviot eivät ole aina yhdentekeviä.
Sanokaa hi-fi
Tasot ovat suuria, mutta jatkuvista lataustauoista ei tarvitse kärsiä, vaan ainoastaan tasojen välillä latautuminen kestää hetken. Lisäksi pelissä on kuulemma yli 70 salaista aluetta, joista monet ovat oikeastaan omia minitasojaan. Kun ottaa huomioon vielä komeat animaatiopätkät, on syytä ihmetellä, miten peli on saatu prässättyä yhdelle rompulle.
Jos on grafiikka äärimmilleen viritettyä, on sitä myös äänipuoli. Luodit kaikuvat luolissa, Laran askeleet narisevat hiekalla, hyeenat haukkuvat vertahyytävästi ja musiikkiraita on komean elokuvamainen. Ainahan Lara on ollut paljosta velkaa Indiana Jonesille, mutta ei koskaan yhtä paljon kuin nyt. Musiikki voisi olla vaikka suoraan John Williamsin sävelkynästä.
Tervetullut paluu eiliseen on tallennusmahdollisuus missä tahansa kohdassa. Moinen syö kaksi muistipaikkaa, mutta lisää pelattavuutta ja säästää hermoja. Tosin epävarman pelaajan jatkuva tallentaminen katkoo peliä ikävästi.
Ei The Last Revelation täydellinen ole, vaikka se edustaakin oman tyylilajinsa kärkeä. Kameran toimintaa voisi edelleen kehitellä ja grafiikkavirheitä esiintyy. Välillä Lara katoaa puoliksi seinän sisään ja eräässä kohdassa muumiot tulevat läpi noin tonnin painoisesta veistoksesta kuin se olisi ilmaa.
McRaider
Tietenkin The Last Revelationiin voisi ottaa täysin toisenlaisen näkökulman. Peli ei tuo sarjaan mitään uutta ja vielä vähemmän videopeleihin yleensä. Se on sitä samaa kuin ennenkin, vähän vain hiotummassa ja komeammassa muodossa. Pelit, joissa seikkaillaan luolissa ja sokkeloissa, väännellään vipuja, ammutaan vihollisia ja ratkotaan ongelmia, eivät ole uusi genre.
Jos 3D-seikkailut kiinnostavat, paino sanalla seikkailu, tämä on varma valinta. Minä en ainakaan suostu häpeämään sitä, että innostuin Laran neljännestä tulemisesta. Jos peli saa onnelliseksi onnistumisista, jos jokaista uutta paikkaa odottaa innolla ja jos tunnelma vetää mukaansa, homma toimii.
92
