Arkeologia ei ole seksikäs ala, populaarikulttuurissakin sen tunnetuin edustaja on ruoskan kanssa heiluva harmaantunut fabu. Onneksi kakkosena on seikkailija-arkeologi Lara Croft, jonka ura pelisankarittarena on ollut sellaista vuoristorataa, että useimpia poppari-idoleitakin hirvittäisi.
Lara Croftin ensilevy oli vallankumouksellinen myyntihitti, joka räjäytti neidin välittömään supertähteyteen. Ryöstöviljelty idoli punnersi markkinoille uusia, toinen toistaan huonompia levyjä, seurauksena rappio ja unohdus. Kulahtanut eilispäivän tähti yritti elokuvauraakin, mutta kehnoin tuloksin. Vuonna 2006 Lara, kaikkien yllätykseksi, suoritti onnistuneen comebackin.
Laran nosti haudasta Crystal Dynamics, jonka kolmas Tomb Raider jatkaa samalla hyvällä linjalla kuin edeltäjänsä Legend (Pelit 5/2006, 88 pistettä) ja ykkösosan remake Anniversary (Pelit 6/2007, 89 pistettä). Perusidea ei muutu: neiti Croft on brittiläisen aristokraattisuvun perijätär, joka vapaa-aikanaan etsii menneen maailman aarteita muinaisraunioiden kätköistä, apunaan vain akrobaattiset taitonsa ja isot pyssynsä. Vanhaan reseptiin on yhdistelty juuri sopivasti moderneja mausteita, jotka pitävät uudelleenlämmitetyn aterian edelleen maukkaana.
Seikkailu syvältä
Laran tähtäimessä on itsensä ukkosenjumala Thorin Mjollnir-vasara, jota etsitään ikivanhojen temppelien alta löytyvistä, vieläkin vanhemmista viikinkiraunioista. Seikkailu vie Laran tuttuun tapaan ympäri maailmaa, mutta nimeen sopien maan pinnalta laskeudutaan aina ennemmin tai myöhemmin synkkiin syvyyksiin, joissa asuvia olentoja ei päivänvalo kestä.
Suurin osa pelistä kuluu massiivisten raunioiden ketterään tutkimiseen. Larakatti loikkii, kiipeilee, ryömii ja svengaa Batman-tyylisellä ammuttavalla vaijerillaan railojen yli ja seinää pitkin. Underworldin loikkiminen on sopiva välimuoto Persian prinssien vähän liian automatisoidulta tuntuvaa helppoutta ja vanhojen Raiderien pikkutarkkaa hyppimistä.
Tomb Raider -perinteen mukaan Lara tippuu kuolemaansa lukemattoman monta kertaa, eikä Underworld ole poikkeus. V-käyrän pitävät kurissa anteliaasti jaetut tallennuspisteet, ja Lara palaa elävien kirjoihin useimmiten pari metriä ennen kohtalokseen koitunutta ansaa. Hyvä niin, sillä äkkikuolemia aiheuttaa oman kädettömyyden lisäksi ajoittain sekoileva kamera, jonka takia Lara hyppää joskus aivan muuhun kuin tarkoitettuun suuntaan.
Tasoloikinta yhdistyy sulavasti ongelmanratkontaan, joka vaatii kevyttä aivonystyröiden hierontaa ja ympäristön hahmottamista. Pitäisi päästä alakertaan, mutta tämä ikivanha hissi ei toimi. Onkohan mekanismi jumissa jossain yläpuolellani? Kiipeänpä tuota seinää pitkin katsomaan.
Ongelmat eivät ratkea putkiajattelulla, sillä Underworldin kentät ovat laajoja ja avoimia komplekseja, joissa on useita etenemissuuntia. Kiipeilykelpoiset pinnat ja reunamat on piilotettu luontevan näköisiksi osiksi ympäristöä. Muinaisrauniot eivät enää tunnu keinotekoisilta temppuradoilta, vaan oikeasti vierailta ympäristöiltä, joissa seikkailija tarvitsee pollaa ja kroppaa pärjätäkseen.
Seikkailijan varusteisiin kuuluvat jo Legendissä nähdyt taskulamppu ja vaijeri, joista jälkimmäisellä voi nyt heilumisen lisäksi vetämällä siirtää tai romahduttaa seiniä. Fysiikkamoottoria käytetään kekseliäästi muinaismuistojen tärvelemiseen. PDA-kämmentietokone on myös saanut uusia ominaisuuksia, kuten kaikuluotaimella ympäristöä hahmottavan tutkan. Kikasta on tosin hyötyä vain veden alla, missä kulkutiet eivät aina erotu meren sinestä. PDA:ssa on myös suuntaa antava vinkkitoiminto, joka helpottaa pahinta pähkäilyä.
Laran tavaramerkiksi noussut moottoripyörä on edelleen mukana, mutta irrallisen minipelin asemasta se on osa temppelien tutkimista. Lara kaahaa prätkällään pitkien katakombien läpi ja jalkautuu välillä ratkomaan jotakin ongelmaa. Menopeli pysyy vähän liiankin hyvin hyppysissä, sillä prätkä kulkee fysiikan lakeja kunnioittamatta jopa mutalammikossa kuin juna raiteilla.
Lara vastaan fauna
Raunioparkouria rytmitetään sopivassa määrin pienimuotoisella taistelulla. Lara kohtaa hektisissä yhteenotoissa yleensä useampia vihollisia, jotka voivat olla tiikereitä, liskoja tai vaikka vihamielisiä salametsästäjiä.
Taistelu villipetoja vastaan on sopivan intensiivistä tanssahtelua: Laran on väisteltävä päälle painavia hirmuja nopeilla liikkeillä ja pippuroitava niitä klassisilla kaksoispistooleilla tai tehokkaammalla kakkosaseella, joka valitaan kunkin tehtävän alussa pienestä kokoelmasta. Mukana on myös ammuskelusta kasvava raivomittari, jonka täyttyessä Lara voi käyttää vihollisen kerrasta teloittavaa erikoisliikettä. Kikka on ihan kiva, vaikka jääkin nopeasti unohtuvaksi turhakkeeksi.
Ihmisiä vastaan taisteleminen on edelleen ankeaa. Absoluuttisen tarkan automaattitähtäyksen takia laukausten vaihtaminen on tylsää suojan takaa hyppimistä ja paikallaan jököttävien konnien ympäri juoksua, jota piristää veikeä Master Chiefiltä pöllitty vihuun tarttuva kranaatti. Onneksi tulitaisteluita on Underworldissa vähän, ja ne pysyvät sopivan pienimuotoisina. Lähitaistelu Laran kanssa on monen haave, mutta Laran yksinkertainen potku kepittää tehokkaasti liian lähelle eksyvät monsterit.
Nykytrendin mukaan Underworldiin on ympätty komeita kamera-ajoja käyttäviä elokuvamaisia toimintakohtauksia. Crystal Dynamics ansaitsee aplodit siitä, etteivät he ole syyllistyneet laiskan pelinkehittäjän kuolemansyntiin, eli pelkkää reaktionopeutta testaavaan ohjeistettuun nappulanrämpytykseen. Ehei, nopeaa toimintaa vaativissa kohtauksissa Laran ohjaaminen ei muutu, mutta aika hidastuu ja kamerakulma muuttuu. Kikka on erinomainen toimintakohtausten höyste.
Kovaa pudotaan ja korkealta
Vielä puolessa välissä peliä ajattelin, että ensi kerran kymmeneen vuoteen Lara kiipeää yli 90 pisteen. Hiukan haahuilevan alkuepisodin jälkeen kenttäsuunnittelu muuttui loistavasti rytmitetyksi temppeliseikkailuksi, jossa ei kyllästymisestä ollut tietoakaan. Episodit ovat juuri sopivan mittaisia ja tuovat vaihtelua maisemiin ja ongelmiin.
Simppeli taistelu on sille sopivassa sivuosassa ja antaa juuri sopivasti lisämaustetta seikkailulle. Kaiken kuorruttaa ajoittain aivan uskomattoman hienoihin suorituksiin yltävä audiovisuaalinen toteutus, joka pakottaa välillä pysähtymään haukkomaan henkeä. Näin hauskaa Laran kanssa oli viimeksi ykköspleikkarilla!
Suureksi harmikseni seikkailu huononee loppua kohden kuin Spielbergin elokuva. Kenttiä venytetään itseään toistavilla harmailla sokkeloilla, ongelmanratkaisun kekseliäisyys kuihtuu ja mikä pahinta, taistelu nousee aivan liian suureen rooliin.
Seikkailun parissa viimeisessä episodissa vihollisina häärivät epäkuolleet soturit, jotka ovat ikävän hitaita ja ankean kaavamaisia aikaisempiin petoihin verrattuna. Taistelu muuttuu koko ajan helpommaksi pelin edetessä, aina naurettavaan loppuhuipennukseen asti. Loppumetreillä Lara pysäyttää jatkuvasti päälle höökivät vihut salamoita ampuvalla Mjollnir-vasaralla, joka pyyhkii lattiaa kenellä tahansa.
Lopun hyytymisestä huolimatta Underworldista jää hyvä maku suuhun. Se on sopivan pituinen klassinen seikkailu pääosin erinomaisella rytmityksellä, mainiolla kenttäsuunnittelulla ja nokkelalla ongelmanratkonnalla. Olan yli kuvattujen akrobatiaa ja taistelua yhdistelevien pelien saralla on ollut viime aikoina hiljaista.
Edellisen konsolisukupolven aikana rapistuneen Tomb Raiderin manttelin peri Prince of Persia. Pystyykö Lara viimein kaappaamaan takaisin vanhan valtaistuimensa? Se ratkeaa joulumarkkinoilla, joilla molempien akrobaattisten aatelisten tuoreimmat seikkailut ottavat yhteen.
Persian prinssi vai Britannian prinsessa, sinun äänesi ratkaisee.
88
