Top Spin mallintaa tenniksen jälkipelin tinkimättömästi: välineet ja ärräpäät sinkoilevat kuin itse legendaarinen John McEnroe olisi palannut.
Suureksi, globaalien massojen rakastamaksi lajiksi tennis on saanut olla virtualisoinnin suhteen yllättävän rauhassa. Pelejä on tullut harvakseltaan, Suomen kaltaiseen tenniskehitysmaahan vielä vähemmän, ja vain aniharva on osoittautunut tutustumisen arvoiseksi. Kollektiiviseen muistiin kannattaa poimia pari kappaletta Pro Tennis Toureja esihistoriasta ja saman verran Virtua Tennistä (Pelit 5/02, 87 pistettä), mutta niiden jälkeen Agassin henki on liikkunut vain tyhjyyden päällä.
Karvaisempi kuin Sampras?
Yksinpelin pääpaino on uramoodissa, joka alkaa vainoharhaisen tarkalla alter egon ulkomuodon luomisella. Ihonvärin, hiusten ja muiden yleisluontoisten attribuuttien lisäksi liukusäädin löytyy vaikkapa lihasmassalle, poskien pullotukselle ja huulten täyteläisyyden kaltaisille tärkeille seikoille. Naamanvääntely on hauskaa ainakin hetken, ja lopputulos on, jos ei kaunis, niin ainakin yksilöllinen.
Lopullisena päämääränä on saavuttaa legendan status eli nousta maailmanlistan kärkeen ja voittaa jokin neljästä Grand Slam -turnauksesta. Alun tennistaidoilla ei voiteta edes paikallista ATP-tourin osakisaa, joten haastajaturnausten kiertämisen ohella ykkösprioriteetti on harjoittelulla.
Neljätoista tähteä saa jakaa miten parhaaksi näkee syötön, kämmen- ja rystylyönnin sekä volleyn kesken, mutta kun tähdet ovat kuluneet, lisää ei heru. Viiteen tähteen ei millään ehdi kaikissa taidoissa, joten miettimistä riittää siinä, keskittyäkö pariin ominaisuuteen vai tyytyäkö kohtuuteen kaikissa. Lisäpohdintaa irtoaa neljän ansaitun tähden jälkeen valittavasta perustaitoja täydentävästä lisäattribuutista.
Valmentajien ajan lisäksi turnauksista kertyvällä käteisellä voi ostaa uusia vaatteita ja varusteita, joiden vaikutus on puhtaasti kosmeettinen. Päällepantavaa saa myös sponsoreilta, kunhan ensin suorittaa niiden antamat tehtävät.
Kahden kerroksen väkeä
Hienon uramoodin ainoaksi varsinaiseksi heikkoudeksi nousee sen helppous. Kaikki harjoittelutehtävät ovat lapsellista tarkkuusammuntaa, jotka läpäisin säännönmukaisesti ensi yrittämällä. Maailmanlistalla nousin kahdenkympin joukkoon ilman tappioita parissa tunnissa, ja vasta Wimbledonin semifinaalissa Hantuchova osoittautui liian kovaksi palaksi.
Viimeinen rynnistys kohti listan kärjen vallanneita lisensoituja pelaajia (tunnetuimpina Lleyton Hewitt sekä, outoa kyllä, jo uransa lopettaneet Anna Kournikova, Martina Hingis ja Pete Sampras), vaatii jo astetta kovempaa puristusta.
Kuin taikaiskusta typerät ja hitaat vastustajat muuttuvat hirmuiksi, jotka pakottavat pelkän pallon paiskomisen sijaan ajattelemaan ja pelaamaan tennistä oikeasti. Sijoittautuminen, lyöntien sijoittaminen sekä kierteet nousevat arvoon arvaamattomaan.
Turvalliselle peruslyönnille, ylä- ja alakierteelle sekä lobbaukselle on kaikille omat nappinsa. Tiukimpaan mahdolliseen paikkaan asti peruskontrollit toimivat hyvin ja selkeästi, mutta äärirajoilla yhteistyö liikkumisen kanssa pettää. Pelaaja rynnistää liian helposti juoksuun, yleensä aivan väärään suuntaan, kun tarkoituksena on ainoastaan tähdätä lyöntiä.
Kaikkeen tottuu ja rynnistelyn vielä kestäisi, mutta riskilyöntien toteutus mättää pahemman kerran. Erikoisemmat lyönnit kuten wannabe-ässät, stopparit ja rivakat tappolyönnit lyödään pitämällä jompaa kumpaa liipaisinta määrätyn aikaa pohjassa. Idea on tavallaan hyvä, mutta oikean ajoituksen oppimiseen ei mene monta minuuttia ja kaikki syötöt lähtevät ylikovina. Pelitilanteen riskilyönnit ovat lähes yhtä helppoja, mutta ne eivät tahdo pysyä onnistuneinakaan sisällä # paitsi niitä säälimättömästi ylikäyttävien, tietokoneen hyvien pelaajien lyöminä.
Tunnepuoli on kahden tasaisen pelaajan kohdatessa tenniksessä yleensä ratkaiseva tekijä. Top Spin mallintaa sen hurmosmittarilla, joka täyttyy ja tyhjenee suoritusten mukaan. Vaikutukset tietokoneen peliesitykseen ovat huomattavat, ihmiselle vähäiset.
Omaperäistä estetiikkaa
Top Spinin ilme on omaleimainen, kiitos sen käyttämän laihahkon cel-shading-tekniikan. Kevyesti sarjakuvamainen ulkoasu sopii aiheeseen mainiosti. Eri areenoiden ja alustojen mallintamisessa on nähty vaivaa ja pelaaja-animaatio on erinomaisen sulavaa. Vain näkymättömät seinät kentän ympärillä ja verkolla saavat aikaan outoja tuntemuksia, ja ajoittain jopa estävät ärsyttävästi lyönnin palauttamisen.
Valikoissa musiikki on järkyttävää pimputusta, mutta kentällä äänimaailma on pelkistetyn autenttinen. Yleisö tunnistaa pitkät pallorallit ynnä muut aplodien arvoiset suoritukset kiitettävästi, ja tuomarien aksentti ja kieli vaihtelevat maan mukaan. Pelkkien äänten perusteella voisi hyvinkin uskoa seuraavansa tv-lähetystä.
Top Spin on niitä pelejä, joita luontevasti vihaa ja rakastaa samaan aikaan. Kun jälleen yksi kontrolleista johtuva juoksuun ryöpsähdys aiheutti mini-breakin katkaisupelissä, voitto valui sormieni läpi, padi ja perkeleet lensivät komeassa kaaressa ja sisäinen ahdistus kasvoi paniikkiresetointimittoihin. Toisaalta viisi tuntia myöhemmin edelleen pelasin, vaikka sormistani oli nahka lähtenyt ja istuin verilammikossa.
84
