Tulevaisuuden markkinat

Eipä olisi uskonut, että uusin ja ihmeellisin kansantauti saisi niinkin kummallisen nimen kuin hypekrapula. Se iskee kuin sähköankerias ja luikertelee maan joka kolkkaan kulovalkean tavoin. Eikä sen aikaansaamiseksi tarvita edes kemiallista substanssia, pelkkä vilkas mielikuvitus riittää.

Oireet ovat selväpiirteiset ja ne on helppo tunnistaa. Yhtäkkiä kaupassa ollessa olo muuttuu harvinaisen hankalaksi, päätä huimaa, hipiää hikoiluttaa eikä pelin tai pelikonsolin ostosta tahdo tulla mitään. Halu ostaa sellainen konsoli, joka tulee kauppaan vuoden tai kahden kuluttua, on kasvanut käsinkosketeltavaksi. Ja sellaista konsolia kaupan myyjä ei suostu myymään, ei edes importtina eikä kalliilla hinnalla, ei vaikka panttaisi mummon ja puoli kesämökkitonttia.

Oirekuvaan kuuluu pakonomainen tarve puhua peleistä, joita ei saa vielä nettikaupasta tai joita ei ole edes oikeasti olemassa. Sellaiset pelit, joista liikkuu valmiiksi renderoituja valokuvaakin komeampia pelikuvia, tuottavat sanoinkuvaamatonta tyydytystä. Kaikki muu tuntuu turhalta, tyhjänpäiväiseltä pullamössömaterialta, tavallisen rahvaan moneen kertaan märehdityltä karvaalta kaurapuurolta.

Kaupan hyllylle ilmestynyt tummanpuhuva himojen kohteena ollut PlayStation 2 -niminen vempain ei herätä enää intohimoja. Senhän voi ostaa kaupasta ja oikealla rahalla. Ja koska sillä voi pelata pelejä, jotka ovat jo olemassa, täytyy sekä itse koneen että pelien olla huonoja.

Konkreettinen, käsinkosketeltava, oikea pelikone ei yksinkertaisesti voi olla mistään kotoisin.

Kaiken lisäksi uusissa peleissä reunojen ääriviivat välkkyvät ja ovat sahalaitaisia, ruudunpäivitys nykiä nylkyttää eikä emotion engine aiheuta muita emootioita kuin kuvotuksen ja pettymyksen tuntemuksia.

Taudin edetessä väriseviä pikselireunoja alkaa nähdä kaikkialla - sanomalehdissä, valokuvissa, elokuvissa, televisio-ohjelmissa. Jopa Arvi Lindin siistit ääriviivat muuttuvat nekin oudon väriseviksi. Pitemmälle edenneessä muodossa parhaan kaverin piirteet muuttuvat nekin oudon kulmikkaaksi.

Erityisen vaikeaa krapulaa potevat voitelevat silmälasinsa voilla nähdäkseen ympäristön edes hetken aikaa tuttuna ja turvallisena, pehmeäpiirtoisena.

Hypen murtamat sielut ovat jo perustaneet ensimmäiset Nimettömät Hypen Murtamat -yhdistykset, mutta salaisissa iltamenoissaan he edelleen rukoilevat niiden kaikkien ihanien kymmenien konsolien puolesta, joita ilmestyy seuraavien vuosikymmenten aikana. Ruoho aidan takana on kuitenkin vihreämpää, naapurin omaisuuden himoaminen tyydyttävintä ja tulevan huurulaisteknologian nimeen vannominen suurimman nautinnon tuoja.

He pelaavat unissaan kolmen vuoden päästä julkaistavaa turbopeliä ja etenevät siinä viidennentoista kerran virtuaalitasolle 4, mutta heräävät aina tason pääpomon kuolinkorahduksiin. Internetistä he ovat lukeneet, että viidennen tason grafiikka on pelihistorian komeinta ja huiminta. He muistavat kertoa uutisryhmissä ja IRC:issä kaikille kuinka upea kyseinen kenttä on, vaikkeivat oikeasti ole nähneet pelistä demon demoa.

Kiitos vitsauksesta kuuluu internetille, pelilehdille ja Sonylle. Tulevaisuuden markkinointi on onnistunut loistavasti. Tulevassa elämisessä on jotakin epämääräisen vetoavaa.

Jopa minä, pelit peleinä ottava, kokenut monen pelikonsolin nousun, uhon ja tuhon nähnyt videopeliveteraani, kärsin oireyhtymästä. Uuden PAL-koneen kiduksiin tyrkätty SSX-lumilautailu nykiä nylkytti. Pahoinvointi, pettymys ja aggressionsekainen uho valtasivat mielen nopeasti.

Minähän en pirulauta moiseen suostu, otan konsolin kouraan ja lennän ensimmäisellä vastaan tulevalla lentokoneella Sonyn päämajaan eteen ja perustan sinne yhden miehen mielenosoituksen. Seuraavana päivänä pystyin hädin tuskin nauttimaan SSX:stä niin kuin siitä pitää nauttia - hyvänä pelinä eikä pelkkänä köyhille sieluille suunnattuna grafiikkademona.

Sonyn päätös tuoda Euroopan markkinoille muutama hassu PlayStation 2 pitää hypeä edelleen napakasti yllä. Vaikka konepulan syynä olisivatkin hitaat tuotantolinjat ja kova kysyntä, lopputulos on sama. PlayStation 2 on edelleen monelle pelkkä kaukainen unelma. Viivytykset takaavat sen viimeisen hypen ennen massamarkkinoinnin alkua.

Onko hypekrapulaan lääkettä? Mahanpohjassa kourivan epäuskoisuuden kalvavan tunteen paras hoito olisi hyvä peli, klassikkoainesta tihkuva spektaakkeli, jossa uusi, hieno tekniikka löisi kättä innovatiivisen, uutta luovan peli-idean kanssa.

NHL 2001:n välianimaatioita on kiva katsella mutta itse peli on vankan dejavun siivittelemä jatko-osa, yksi linkki Electronic Artsin jääkiekkopelien loputtomassa sarjassa. Näyttävä Madden 2001 ei sekään vakuuta kaikkia, sillä amerikkalainen jalkapallo ei iske suomalaisen sielun syvimpiin sopukoihin.

SSX:n muuten niin ihanaista kokonaisuutta kurjistaa PAL-version napakka nykiminen ja huonosti tasapainotettu vaikeustaso. Kun Elyseum Alpit on selvitetty, loppumatka on rentoa pikatykitystä maaliin saakka.

Sonyn omien, ennen niin vaikuttavia pelejä tehtailleiden softaosastojen tahmailu jaksaa kummastuttaa. Hekumahetket ovat jääneet pääosin EA:n ja pienten pelifirmojen kuten Koein ja Tecmon vastuulle. On jokseenkin selittämätöntä, ettei Sony ole saanut puserrettua uudelle koneelleen vieläkään mitään uutta. Resursseja, rahaa ja tahtoa pitäisi ainakin olla riittävästi. Pelkäksi interaktiiviseksi grafiikkademoksi jäänyt Fantavision ei isommin lohduta.

Uuden koneen mukana tuleva pelattava Gran Turismo 3 -demo saattaisi olla riittävä hypekrapulan ensiapu, eikä Playstation 2:n omilla piireillä pienillä pyörivä Metal Gear Solid -makupala sekään tekisi pahaa. Minä haluan nähdä nuo pelit tai ainakin pienen vilauksen niistä omassa olohuoneessa, oman television ruudulla kaikessa loistossaan. Pelimessuilta kuvatut tuhnuiset postimerkin kokoisissa ikkunoissa PC-monitorilla pyörivät videopätkät eivät enää riitä.

Toisaalta miksi ottaa hetkestä kiinni kun huominen on yhtä juhlaa. Jalat irti maasta on hyvä olla, eivätpähän nivelet kulu.

Lisää aiheesta

  • Viimeinen

    Kaikki loppuu aikanaan. Niin myös kolumnini. Melkein sata palstaa on paljon, kuukaudesta toiseen ja toiseen. Joskus on pakko vetää henkeä.

    Viimeinen virallinen palsta pakottaa pohtimaan, mitä on tapahtunut (omassa) pelaamisessa ja peliteollisuudessa sitten ensimmäisen vuonna 1998…
  • Sellofaanin suloinen suhina

    Tietoa peleistä tulee joka tuutista, radiosta, televisiosta, netistä ja lehdistä. Aina näin ei ole ollut.
    Nykyään peliuutisia ja pelejä sivuavaa tietoa löytää aviisista kuin aviisista. Internet pullistelee pelisivuja ja jokaisella pelillä on omat kotisivunsa. Pelikuvat, trailerit ja demot…
  • Oma imu paras imu

    Jotkin pelit imuttavat, jotkin eivät. Joskus huonokin peli voi niitata nojatuoliin viikoksi. Mikä tekee pelistä imukykyisen?
    Pelit imuttavat meistä jokaista eri tavoin. Toinen jumittuu yksinkertaiseen puzzlepeliin, toinen tutkailee sivilisaationsa etenemistä aamuyöhön kolmannen ihmetellessä…