Olen käynyt katsomassa Sormuksen Ritarit kolme kertaa, ja joka kerralla se tuntui yhtä upealta. Se ei ollut vain elokuvaa, se oli palanen aitoa Keski-Maata. Kaikki kiinnostuneet ovat sen kuitenkin varmasti jo nähneet, joten lopetetaan suitsutus tähän.
Kuten usein käy kiinnostavan kirjan tai leffan ääressä, niin tämäkin elokuva herätti joitakin roolipeliaiheisia ajatuksia. (Ihme!) Monet niistä liittyivät nimenomaan hienosti aidon tuntuiseksi luotuun miljööseen ja sen herättämiin mielikuviin.
Otetaan esimerkiksi Gandalfin saapuminen hobittikylään. Loivien vihreiden kukkuloiden välissä kiemurteleva kapea hiekkainen kärrypolku, tien vierellä leikkivät hobittilapset, tupien seinustoilla piippua polttelevat miehet.
Sellaista rauhallisen tuttua ja huolettoman iloista, maanläheistä elämänmenoa on pelinjohtajan vaikea saada kuvailtua riittävän vahvasti missään roolipelissä. Ja vaikka pelinjohtajan sanainen arkku suoltaisikin eloisaa kerrontaa riittävällä volyymillä, pelaajat eivät aina jaksa keskittyä kuuntelemaan. Pelkän sanallisen kertomisen lisäksi pelinjohtaja voi käyttää apunaan kuvia, figuureja, karttoja ja äänitehosteita, mutta vaikea niilläkään on luoda niin hienoa ja täydellistä tunnelmaa kuin mikä elokuvasta välittyi.
Luolien tenho
Toisena paikkana tulee mieleen perinteinen dungeon. Vasta Morian lukuisia synkkiä käytäviä ja valtavia luolaholveja katsellessa taas muisti, miltä sen tutun luolakomppauksen pitäisi tuntua. Roolipeleissä se jää niin kovin helposti kliiniselle "2 kertaa 2 -metrinen käytävä jatkuu kymmenen metriä ja kääntyy 90 astetta oikealle" -tasolle.
Pelinjohtaja voi kyllä suunnitella vaikka kuinka mahtavan luolakompleksin upeine yksityiskohtineen. Hän voi itse nähdä mielikuvituksessaan luolien kaikki kammottavat yksityiskohdat ja hämärät kallioseinän loukot. Valitettavasti hänen on pirun vaikeaa saada välitettyä pelaajille kaikki tuo itse kokemansa tunnelma. Tietopuoli asiasta saavuttaa pelaajat, mutta silloin upean kaamea holvisto on jo standardoitunut värittömäksi metrien ja kulmien täyttämäksi käytävistöksi.
Hyvä pelinjohtaja pystyy auttamaan asiaa riittävän eloisalla kuvailulla, mutta ei ihminen kykene millään välittämään sellaista latausta kuin muutama minuutti aiheeseen liittyvää elokuvaa. Se on sääli.
Matkalla sattuu
Joku valitti matkanteon liiallista kuvaamista Sormuksen Ritareissa. Itse koin asian toisin. Vaikka matkantekoon ei aina liity dramatiikkaa tai vaarallisia kohtaamisia, on se silti usein oleellinen osa seikkailua.
Siirtymätaipaleilla tavanomaisten askareiden lomassa on hyvää aikaa käsitellä hahmojen välisiä suhteita ja niiden luonteiden eroavaisuuksia. Arkisten asioiden kautta pelaaja voi kertoa hahmonsa luonteesta paljon enemmän kuin taisteluissa, joissa kärjistetysti vain joko tapellaan tai paetaan.
Mainitun elokuvan hienot ja laajat maisema puolestaan muistuttivat siitä, kuinka hirvittävän pitkiltä jalan kuljettavat matkat todellisuudessa tuntuvat. Tuolla kaukana taivaanrannassa siintävien vuorien takana on määränpäämme. Tänään laskeudumme tämän pitkän heinikkoisen rinteen ja ylitämme tuon suuren kivikon. Sen takana alkava metsä ulottuu jo vuorten reunalle asti, mutta sinne pääseminen kestää vielä muutaman päivän. Pelin aikana maastossa kulkeminen ja matkan taittuminen ohitetaan usein vain lyhyillä toteamuksilla tunneista ja kilometreistä.
Toki näin voi joskus tehdäkin, kun kyseessä on tavanomainen lyhyt kulkeminen. Paljon hienoja kokemuksia jää kuitenkin jakamatta, jos jokainen taivallus typistetään vain "no niin, kuusi tuntia on kulunut ja olette perillä" -kuittaukseksi.
Peliin eläytyminen ja pelaajien vastuu tunnelman luomisessa ovat tärkeitä asioita. Omalta osaltaan jokainen pelaaja voi vaikuttaa asiaan positiivisesti ennen kaikkea kuuntelemalla pelinjohtajaa sekä muita pelaajia. Tai ainakin pitämällä turpansa kiinni, jos ei ole mitään peliin liittyvää sanottavaa.
Hienointa olisi jos juuri ennen Keski-Maa- tai Matrix-ropen aloittamista koko porukka kävisi elokuvissa kyseistä asiaa katsastamassa. Silloin olisi ainakin hetken aikaa kaikilla juuri se oikea fiilis päällä. Valitettavasti se ei vain oikein onnistu pitemmän päälle, paitsi tietysti jos käytetään kotoisia kuvantoistolaitteita. Tietysti voi käydä niinkin, että neljännellätoista kerralla leffa alkaa jo puuduttaa, eikä ainakaan paranna tunnelmaa. Ehkä on sittenkin parasta turvautua mielikuvitukseen.
