Final Fantasy IX on aikamoinen peli, todellinen fantasiasaippuaooppera, jossa sattuu ja tapahtuu. Yllätyksiä piisaa, imua riittää ja elokuvalliset leikkaukset tapahtumasta toiseen pitävät mielenkiinnon yllä. Kuinka ollakaan, 20 tuntia on sujahtanut salakavalan sujuvasti ja vasta toinen pelin neljästä CD:stä on pelikoneen kiduksissa.
Jos peli maksoi 400 mk, tuntihinnaksi on tähän mennessä muodostunut kohtuulliset 20 markkaa. Ja hinta laskee pelisessio pelisessiolta. Halvempaa hupia saa nykyisen megaviihdepölötyksen aikana etsiä. Elokuvalippukin maksaa pahimmillaan jo 60 mk ja leffa-DVD:stä saa pulittaa toistasataa markkaa. Aika paljon parin tunnin huvituksesta.
Silti pelien järkyttävän korkeita hintoja on lupa kritisoida. Sony lupasi jo ennen ensimmäisen PlayStation julkaisua laskea pelien hinnat liki musiikki-CD:n tasolle. Kyseessä oli tietenkin markkinointikikka muiden markkinointikikkojen joukossa. Moni kuitenkin uskoi muutokseen. Kalliita muistipiirejä sisällään pitäneet palikkapelit olivat historiaa, eikä CD:n polttaminen maksaisi kuin muutaman hassun lantin. Sonyn lisenssimaksutkin olivat ainakin Nintendon vastaavia edullisemmat. Silti hinnat eivät koskaan laskeneet luvatulle ja toivotulle tasolle. Selitys on simppeli: Sony on liikeyritys, jonka täytyy tuottaa mahdollisimman suuret voitot.
Sony puolustaisi pelien kovia hintoja takuuvarmasti piratismilla. Jotta viihdejätin kassakone kilisisi, hintataso on siis pidettävä nykyisenä. Toisaalta miksi maksattaa moiset tappiot pelinsä oikeasta kaupasta oikealla rahalla ostavilla?
Minä en vastusta aukotonta piraattivarmaa systeemiä, jos se johtaa pelien hinnan puolittumiseen. Firmojen suunnittelema tietoverkkojen kautta tapahtuva tunnistaminen on yksi askel tähän suuntaan. Vaikka isoveli valvoo -mentaliteetti on projektissa tanakasti läsnä, hintojen lasku olisi suunnitelmalle hyvä porkkana. Matkassa on vain yksi mutka: hintatasohan ei laske, vaikka viimeinenkin piratismin rikkaruoho saataisiin kitkettyä. Selitys on tuttu ja turvallinen: Sony on liikeyritys, jonka täytyy tuottaa mahdollisimman suuret voitot.
Jos 400 markan hintainen peli myy, miksi myydä niitä parilla huntilla? Toisaalta halpissarjojen suosio osoittaa, että totuus on ainakin osittain toinen. Sonykin on huomannut oman Platinum-sarjansa hurjan menestyksen. Useampikin peleihinsä hieman vähäisemmällä intohimolla suhtautuva odottaa kaikessa rauhassa halpissarjan uusinta julkaisua. Markkinat olisivat valmiit satasen peleihin. Luulisi, että satanen pelistä on pelifirmalle mieluisampaa kuin kotipolttoinen kolttonen.
Toisaalta minä maksan mielelläni Final Fantasy IX:n tasoisesta viihdepläjäyksestä mukisisematta tukon kahisevaa. Sen verran paljon sisältöä, jännitystä ja nautintoa pelistä saa. Kaikki pelit eivät kuitenkaan pidä otteessaan kymmeniä tunteja. Osa peleistä on tarkoitettu muutaman tunnin satunnaiseen iloitteluun. Miksi niistäkin pitää pulittaa samaiset 400 markkaa?
Hienoisia viitteitä uudesta hinnoittelupolitiikasta on jo havaittavissa. Pipemania 3D:tä, vanhan klassikon uutta PSone-päivitystä aiotaan myydä ainakin Englannissa tuoreeltaan 10 punnan eli satasen helpotettuun hintaan. Hienoa. Ehkä yksi etenemisreitti olisi todellakin pelien hinnoittelu sisällön ja pelin tekemiseen kulutettujen miestyövuosien mukaisesti. Jos peli on parin jepen viikonlopputyönä väsäämä muutaman tunnin hupailuksi tarkoitettu, turha sitä olisi kaupitella 400-500 markan megapelinä.
Tässäkin logiikassa on ongelmansa. Final Fantasystä saisi nimittäin pulittaa toista tonnia, jos sen tekemiseen kulutetut miestyövuodet näkyisivät sen hinnassa. Onneksi kyseisen sarjan pelejä myydään miljoonia, joten 400 markan kappalehintakin pitää Squaren kassaholvin hoitajan suun kuparisena.
Mielenkiintoista on millaiseksi maailma muuttuu kun pelejä aletaan kaupata tosissaan netin ja tulevien laajakaistaverkkojen kautta. Ainakin osa ahneista välikäsistä jää pois, koska kauppaa käydään suoraan pelitalon tai sen valtuuttaman jakelijan kanssa.
Voisiko pelistä maksaa tulevaisuudessa siihen käytettyjen tuntien mukaan? Tämä visiohan on jo suht lähellä toteutumistaan nettiroolipelien taksoituksessa. Nykyhinnoilla pelien hinnat kuitenkin pikemminkin nousevat kuin laskevat. Jos nettiroolipeliin jumittuu kuukausiksi, halvasta huvista ei ole todellakaan kyse.
Perinteisen yksin pelattavan pelin voisi puolestaan ostaa nettikaupasta palasina, taso tasolta, luku luvulta. Ensimmäiset kokeilut ovat jo nykypäivää. Jälleen ongelmana on pelin hinnoittelun muuttuminen tähtitieteelliseksi, mikäli peli osoittautuu erinomaiseksi. Silloinhan kaikki "osat" on yksinkertaisesti ostettava, maksoi mitä maksoi. Ja lukuja taatusti riittää, jos peli on menestys. Vaikka yksi osa maksaisikin 10 euroa/dollaria, loppusumma on taatusti enemmän kuin nykypelin hinta paikallisessa pelikaupassa. Toisaalta pelaaja maksaa vain siitä mistä tykkää ja mitä pelaa. Reilu peli, siis?
Halvat, hyvät pelit taitavat olla aina ja iankaikkisesti epärealistinen unelma. Selitys on se sama ja takuuvarma: pelijulkaisijat ovat liikeyrityksiä, joiden täytyy tuottaa mahdollisimman suuret voitot. Liikeyrityksiä ovat Microsoft ja Nintendokin Electronic Artsista, Squaresoftista ja Konamista puhumattakaan. Raha puhuu ja lompakko soi. Kunhan vain hinnat eivät epähuomiossa enää nousisi nykyisestä. Uusi rahayksikkö ja uudet markkinakavanat ja markkinointitavat antavat siihen pelottavan oivan mahdollisuuden.
JTurunen
