Arvostelu on luettavissa Pelit.fi:ssä 3.9.2008.
Tuomas Honkala on Pelit-lehden uutistoimittaja. Hän välttelee parhaansa mukaan ajankohtaisista aiheista kirjoittamista ja tykkää syöttää oravia. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
* * * * *
Aika kultaa muistot. E3-messuilla oli sittenkin kivaa.
Kansainväliset messutapahtumat ovat aina olleet erottamaton osa pelibisnestä. Pelaamisen kivikaudella peliuutuuksien paikka oli jossakin nurkassa kulutuselektroniikkatapahtumien omituisena kummajaisena. Harva osasi vielä vuoden 1975 Consumer Electronics Show’ssa ennustaa, minkälaista viihteen vallankumousta Atarin osastolla piippaillut Pong-tv-peli oikein ennakoi.
Vuosia myöhemmin Consumer Electronics Show’n peliyllätyksiä osattiin jo odottaa kieli pitkällä. Eikä CES koskaan pettänyt: vuonna 1982 nähtiin Commodore 64, pari vuotta myöhemmin Commodore Amiga (1984) ja heti seuraavana vuonna Nintendo Entertainment System. Se oli huikeaa aikaa.
CES ei tietenkään ollut immuuni flopeille. Vuonna 1991 messuilla ällisteltiin CD-romppujen "miltei rajattomaan kapasiteettiin" nojannutta Philipsin CD-i-masiinaa, joka toisi multimedian ja interaktiiviset elämysmatkat olohuoneisiin. Lupaukset olivat yhtä tyhjän kanssa, mutta sitähän CD-i:n lumoamat messuvieraat eivät osanneet vielä arvata.
Vuodesta 1967 asti järjestetty Consumer Electronics Show on voimissaan vieläkin, mutta videopelit ovat paenneet sieltä omiin erikoistapahtumiinsa. Tärkein pelitapahtuma oli amerikkalainen Electronic Entertainment Expo eli tuttavallisemmin E3. Jos olit pelien kanssa tekemisissä ja kuvittelit olevasi yhtään kukaan, sinun oli pakko käydä Los Angelesin E3-messuilla.
Tajunnanräjäyttäjä
Ensimmäiset E3-messuni koin vuonna 2000, kun matkustin eDomen toimituksen mukana raportoimaan paikan päältä. Mukana oli kolme ensikertalaista ja muuan Petri Teittinen, jonka kontaktiverkko osoittautui kieltämättä hyödylliseksi. Kaukaisen Suomen verkkomediana meitä ei akkreditoitu edes toimittajiksi, mutta periamerikkalaiseen tyyliin ammattilaistapahtuman sisäänpääsy oli pelkkä rahakysymys. Liekö sitten sattumaa, että viulut maksaneen Soneran pörssikurssi kääntyi matkamme jälkeen laskuun.
Muistan Los Angelesin jättiläismäisessä messukeskuksessa harhailusta vain katkonaisia muistikuvia. E3-messut olivat suunnatonta ihmispaljoutta, mykistävää meteliä, joka suunnalla välkkyviä kuvaruutuja, ilmaisia t-paitoja, rasvassa tirisevää grilliruokaa ja ennen kaikkea kävelyä, kävelyä ja kävelyä. Siis herran jumala, jos olette koskaan menossa E3-messuille, varatkaa kunnolliset kävelykengät mukaan! Kolmen päivän marssimisen jälkeen jalkani tekivät lättäpohjaisissa skeittilenkkareissa hidasta kuolemaa. Tapahtuman shokkivaikutusta ensikertalaiselle kuvannee, että hädin tuskin noteerasin messujen pääpuheenaiheita eli Haloa ja Metal Gear Solid 2:a.
Ilman messujakin Los Angeles olisi ollut kalpealle nuorelle miehelle järisyttävä kokemus. Melrose Placen ja Beverly Hills 90210:n tarunhohtoinen tapahtumapaikka vertautui lähinnä maailman suurimmaksi betonislummiksi ja tasakatto-ostariksi, jonka sysipimeää rumuutta peiteltiin kauniilla istutuksilla ja neonkylteistä ja muoviunelmista rakennetulla kitchillä. "Yäk, mikä paikka", ajattelin.
Keskellä yötä havahduin poliisisireenien ulvontaan. Katsoin ikkunasta ulos ja näin komppaniallisen kyttiä piirittämässä palavaa autoa. Aamiaisella hotellin tarjoilija esitti mustiin pukeutuneelle ja outoa kieltä solkkaavalle seurueellemme ujon kysymyksen: "Soitatteko te jossain bändissä?" Se sai ajatukset laukkaamaan. Jospa todellakin ?
Kaavakkeita täytellen
eDome-pestin jälkeen tein seuraavat messumatkani Pelit-lehden jengissä. Jokakeväinen visiitti Los Angelesiin muuttui tuota pikaa kotoisaksi rituaaliksi, jossa rutinoituminen ja ennaltaopitun toistaminen oli puoli voittoa. Nelihenkinen iskuryhmämme ehti nähdä lähes kaiken, kun kukin meistä noudatti omaa tapaamisaikataulua. Olimme kirjaimellisesti neljässä paikassa yhtäaikaa, eikä ollut lainkaan epätavallista, ettemme ehtineet törmäämään toisiimme koko päivänä.
Reissuun valmistautuminen oli aloitettava jo talvella. Journalistien ilmoittautumislomakkeen saattoi täyttää netissä, mutta suositukset – työnäyte ja kopiot passista ja pressikortista – oli faksattava rapakon taakse. Siinähän selittelit, jos et kuulunut Suomessa ammattiliittoon, pressikortteja kun ei järjestäytymättömille journalisteille myönnetä. Sittemmin minustakin on tullut pesunkestävä journalistiliittolainen. Se helpotti E3-prosessointia kummasti.
E3-messujen järjestäjät vastasivat fakseihin viikkoja kestävällä mykkäkoululla. Mystinen papereiden käsittely johti toisinaan tilanteeseen, jossa osallistumisoikeutta joutui selvittämään vielä paikan päällä. Uskokaa huviksenne, jonot niille tiskeille olivat pitkiä ja hitaita.
Vaikka Pelle Miljoona lauloi joskus muinoin Amerikan vapaasta maasta, kyseinen valtio ei ota journalistisen työn raatajia vastaan avosylin. Matkustajien seulonta muuttui suorastaan legendaarisen tiukaksi World Trade Centerin terrori-iskujen jälkeen. Se antoi amerikkalaisviranomaisille kyseenalaisen verukkeen kyykyttää toimittajapoloisia surutta. Linja on jokseenkin tyly: jos yrität toimittajana maahan ilman lehdistöviisumia – tai puhut muuten vain ohi suusi maahantulohaastattelussa – päädyt oransseissa huomiohaalareissa kotimatkalle.
Lehdistöviisumin anominen on niin ikään aikaa vievä prosessi. Amerikkalaisten laatimassa äärettömän perinpohjaisessa viisumihakemuksessa kysellään koulutustaustasta, entisistä ja nykyisistä työnantajista, asepalveluksesta, järjestökytköksistä ja ties mistä. Kaavakkeissa (ja niitä on monta!) on kohtia, joille voi vain hymyillä. Klaani tai heimo? Vastaanko tähän, että Vallasherrat? Olenko ollut mukana aseellisessa konfliktissa, joko osallisena tai uhrina? Mietitäänpä nyt tarkkaan! Entä olenko ollut mukana kansanmurhissa tai natsien hirmuhallinnossa? Ottiatuota!
Pelkkä tungetteleviin kysymyksiin vastaaminen ei kuitenkaan riitä, sillä toimittajanretkut haastatelleen yksitellen Yhdysvaltain suurlähetystössä. Katsokin sitten, että saavut haastatteluun täsmälleen sovittuna aikana, sillä muuten poliisisetä käskee sinun painua muualle seisoskelemaan lähetystörakennuksen edestä. Haastattelusta kiitetään jättämällä oma passi lähetystövirkailijoiden hoteisiin. Jos kaikki menee hyvin, saat viikon sisällä passisi takaisin, viisumin kera. Astetta ikävämmässä skenaariossa päädyt poliisiasemalle jonottamaan uutta passia.
Viisumikuvion mutkikkuus ällistyttää joka kerta. Pahimmillaan olen odottanut kirjattua postia Itäiseltä Puistotieltä lähtöä edeltävään päivään asti. Siinäpä vasta oli jännitystä koko rahan (käsittelykulut: 89,10 euroa) edestä!
Ohi on
E3-messujen takia joutui näkemään paljon vaivaa, kestämään elämää suurempia liikenneruuhkia ja läkähdyttävää hellettä, mutta silti se kannatti. E3-messuilla olit pelaamisen ytimessä, sillä paikalla olivat kaikki peli-ihmiset kaikkialta maailmasta. Kyse ei koskaan ollut pelkästään peleistä, vaan myös ihmisten tapaamisesta ja näyttäytymisestä: "Hei, olemme yhä olemassa!" Tarkemmin ajateltunahan siinä oli pähkähullua, että kymmenet suomalaiset matkustivat toiselle puolelle maapalloa tapaamaan toisiaan.
Vanhat hyvät ajat ovat auttamattomasti ohitse. Perinteinen talous kiri huomiotalouden edelle, kun konsolivalmistajat ja suurimmat kustannusyhtiöt päättivät yksimielisesti, että vanhan mallin mukaan järjestetty E3 tuli liian kalliiksi. Hulppeat pelimessut korvattiin vuonna 2007 vaatimattomalla E3 Business & Media Summit -tapahtumalla, jonka kävijämäärä rajattiin tylyllä kutsuvierasmenettelyllä. Entisestä tunnelmasta ja energisestä ilmapiiristä ei ollut mitään jäljellä, kun peliesitykset siirtyivät apeisiin hotellihuoneisiin. Sirkus oli totisesti poistunut kaupungista.
Tänä vuonna messuorganisaatio yritti kohottaa profiiliaan palauttamalla tapahtuman Los Angelesin messukeskukseen. Valitettavasti viemäriin valunut arvostus ei korjaannu pelkällä paikan vaihdolla. Siinä missä ennen E3-messuilla tehtiin kaikki vuoden tärkeimmät peli- ja laitejulkistukset, nyt pelifirmat säästävät suurimmat paukkunsa omiin yksityistilaisuuksiinsa, joissa ei ole muita yrittäjiä kilpailemassa huomiosta. Yhteinen suurtapahtuma olisi kuitenkin koko alan etu. Perinteiset E3-messut herättivät sanomalehdissä ja televisiossa asti kiinnostusta "pelialan Cannesina", jossa saattoi bongata jopa julkkiksia.
Maailmalta on kuulunut jo sangen painokkaita soraääniä E3-messujen nykyistä alennustilaa kohtaan, joten on todennäköistä, että tapahtuma muuttaa taas ensi vuonna muotoaan. Toivottavasti parempaan. Vaikka Leipzigin pelimessut ja Tokyo Game Show ovat omalla tavallaan ansiokkaita pelitapahtumia, ne eivät yksinään riitä täyttämään E3-messujen jättämää julkisuustyhjiötä.
LAATIKKOON: Tiedostavan nuoren korneri
Pelibisnes on helppo mieltää harmittomaksi viihdeteollisuudeksi, jonka kannatettavana päämääränä on auttaa ihmisten viihtymistä ja rentoutumista. Mutta entä jos leikkimieliset konsolisodat ruokkivat oikeita sotia maailman kurjimmissa kolkissa? Tällaisesta mahdollisuudesta kirjoittaa valtamedioista riippumattomaan uutisraportointiin erikoistunut Toward Freedom -verkkolehti (towardfreedom.com), joka nostaa esille elektroniikkateollisuuden kyltymättömän coltanin eli kolumbiitti-tantaliitin tarpeen.
Coltania käytetään pienissä kondensaattoreissa, joita tarvitaan muun muassa kännyköissä, MP3-soittimissa ja aina vain pienempiin kuoriin puristetuissa pelikonsoleissa. Coltan on suhteellisen harvinainen malmi ja yksi sen tärkeimmistä esiintymistä on Kongon demokraattisen tasavallan ja Ruandan rajaseudulla. Kaivoksissa käytetään surutta lapsityövoimaa ja kaivosten hallinta on osasyy aluetta vuosia vaivanneisiin verisiin levottomuuksiin.
Toward Freedomin haastattelema tutkija David Barouski toteaa, että coltanin maailmanmarkkinahinta kohosi pilviin PlayStation 2:n lanseerauksen yhteydessä. Tutkija syyttää elektroniikkateollisuutta välinpitämättömyydestä, kun moninaisten välikäsien kautta maailmalle leviävän coltanin alkuperä jätetään selvittämättä.
"On tilastollisesti lähes mahdoton ajatus, että Sony olisi valmistanut kaikki PlayStationinsa ilman Kongossa louhittua coltania", Barouski toteaa.
