Kesäkuu 2003. Sweet Libertyn pikkukaupunki jossakin päin Yhdysvaltoja, missä helvetti räjähtää käsiin. Ihmiset mutatoituvat zombeiksi, demonikoirat juoksentelevat kaduilla ja koko kaupunki luhistuu kaaokseen.

Viimeisenä epätoivoisena tekonaan sheriffi John Fortman päättää niellä ylpeytensä, ottaa lain omiin käsiinsä ja lyöttäytyä yhteen kaupungin viimeisen eloonjääneen, Valdezin, huippuvaarallisen vangin kanssa. Yhdessä kinasteleva kaksikko lähtee aseet molemmissa käsissä paukkuen päästämään kaupunkia pahasta. Siinä draaman kaari Ragen verta ja suolenpätkiä pulppuavaan räiskintäkeitokseen, jossa tuska on läsnä ruudun molemmin puolin.

Twin Caliber on kolmannesta perspektiivistä kuvattu räiskintäpeli, joka on omaperäinen sekoitus Capcomin Resident Eviliä ja Segan House of the Deadia. Pelaaja ei ohjaa ruudulla tepastelevaa sankarikaksikkoa, vaan ainoastaan valitsemansa hahmon käsiä ja liipaisinsormea. Tietokone kävelyttää hahmoja ennalta määrättyjä reittejä pitkin ja pysäyttää ne zombilaumojen eteen.

Kontrolli-idea on herkullinen: PS2-padin kumpikin tatti liikuttaa itsenäisesti omaa kättään ja olkanapit paukuttavat aseita, joten pelaaja voi räiskiä yhtäaikaa kahta eri kohdetta. Valitettavasti hauska idea on teloitettu surkuhupaisalla tähtäysmekaniikalla.

Synkkyys sydämessä

Aseita voi pyörittää vain vaakatasossa hahmon keskiakselin ympäri, sillä salaperäinen nivelvamma estää käsiä taipumasta milliäkään ylös tai alas. Kaikki hahmojen olkapäätason ylä- ja alapuolelle jäävät kohteet ovat luotien tavoittamattomissa, mikä tuntuu typerältä. Esimerkiksi muutaman metrin päässä tukkipinon päällä mellastavaa zombia ei voi ampua ennen kuin se kiltisti päättää hypätä alas tulilinjalle.

Tatit liikuttavat aseiden tähtäysviivoja aivan liian herkästi. Pienikin tatin hivutus saa tähtäinviivan heilahtamaan metrikaupalla, joten sihtaaminen on tuskastuttavan epätarkkaa nysväämistä ja osuminen usein pelkkää onnenkauppaa. Päälle kytkettävä alkeellinen tähtäinlukitus vähentää luotihukkaa, mutta tällöin toista asetta ei voi liikuttaa itsenäisesti, mikä vie räiskimisestä loputkin ilonrippeet.

Ongelmaa korostaa kamera, joka vinksottaa alati vaihtuvissa, ennalta määrätyissä asennoissa dramatiikkaa hakien. Jatkuvat kuvakulmavaihdokset paitsi sekoittavat tähtäämistä entisestään myös rajoittavat ärsyttävästi näkökenttää. Ei ole harvinaista, että vihollinen pääsee yllättämään selän takaa, kun kamera zoomaa päinvastaiseen suuntaan.

Tummasävyinen, verta ja zombinpaloja tursuava grafiikka on siedettävää valoefekteineen ja särkyvine pintoineen, mutta pieniä bugeja, kuten katoavia tekstuureita, on liikaa. Taustalla pauhaava raskaan tunnelmallinen teknohevi tuo menoon oikeaoppista synkkyyttä ja tunnelmaa tukee myös hirviömäinen ääninäytteleminen.

Kenttiä on peräti 26, joten pelattavaa riittää. Vaikea tosin kuvitella, kuinka kukaan voi vapaaehtoisesti koluta pelin loppuun asti, sillä meno alkaa toistaa itseään jo parin kentän jälkeen. Alun jälkeen ainoastaan uudet aseet tuovat hetkittäistä piristystä pitkäpiimäiseen splatter-maratooniin. Vaikeustason voi säätää helposta vaikeaan, tosin muutamat tasopomot ovat tuskallisen vaikeita vaikeustasosta riippumatta.

Twin Caliberia voi myös pelata kaksinpelinä co-opina, jolloin kumpikin pelaaja räiskyttelee omalla hahmollaan. Tämä kohentaa peli-iloa korkeintaan siinä suhteessa, että voi yhdessä kaverin kanssa puida pelin huonoutta.