Kolmatta hämisleffaa odotellessa Activision pitää lisenssin lämpimänä keskittymällä Marvelin Ultimate Spider-Man -sarjakuvaan. Fanien riemuksi tarinassa seikkailee myös Venom, jota ohjataan lähes puolet ajasta.

Ultimate Spider-Manin juoni kietoutuu tiiviisti Venomin ympärille ja paljastaa sen, miten Eddie Brockista tuli elävään pukuun verhoutunut traaginen hahmo. Siinä sivussa Hämistä kurittavat monet tutut, kuten Electro, Sarvikuono, Carnage ja Vihreä Menninkäinen. Aiempaa hämähäkkitietoutta ei tarvita, sillä sarjakuvamainen kerronta toimii myös ummikoille.

Rohkeasti Treyarch on dumpannut Spider-Man 2:n (Pelit 9/04, 89 pistettä) hienot grafiikat ja mallintanut New Yorkin keskustan uudestaan pelkistetyllä tyylillä. Tärkeimmät rakennukset ovat suunnilleen oikeilla kohdilla ja ne tunnistaa vaivatta. Pilvenpiirtäjät eivät ole yhtä jyhkeitä kuin ennen, mutta seikkailtavaa lääniä riittää ruhtinaallisesti Manhattanin molemmin puolin.

Kontrolleissa on panostettu helppouteen. Hämiksellä seitin varassa flengailu on vaivatonta ja hauskaa. Kakkososaan verrattuna vauhtia on tullut roimasti lisää, mutta samalla on menetetty osa seittityöskentelyn viehätyksestä. Potkuja ja iskuja jaellaan kummallakin hahmolla muutamasta napista, joten Venomilla pahistelu ei juurikaan eroa hämistelystä.

Hämiksellä saa palloilla vapaasti erilaisia pikkuhommia suorittamassa. Urakointi alkaa äkkiä toistaa itseään, sillä kaikki tehtävät noudattavat muutamaa peruskaavaa. Välillä leivotaan rikollisjengejä pataan, toisinaan jahdataan autoa tai pelastetaan katon rajalla roikkuvia kansalaisia putoamasta asfalttiin. Vasta kun hyviä töitä on tarpeeksi plakkarissa, juoni nytkähtää eteenpäin.

Seuraa johtajaa

Juonitehtävien kohdalla suunnitteluosaston rattaat ovat raksuttaneet tyhjää. Lähes poikkeuksetta ensin yritetään pysyä sinne tänne poukkoilevan trikooheikin perässä, jonka jälkeen seuraa uuvuttava pomotaistelu. Sarjakuvan henkeen kuuluvat pomomatsit vielä ymmärrän, mutta ärsyttävät seuraamistehtävät ottavat pattiin. Suurin syntipukki on epäreilu etäisyysmittari, joka katkaisee tehtävän heti, mikäli kohde karkaa millinkin annettua liekaa pidemmälle.

Lopputekstit tupsahtivat ruudulle neljän päivän luukuttamisen jälkeen, mutta vain sen takia, etten jaksanut kuin kolme pomomatsia illassa. Kokonaiskesto jäi selvästi alle kymmenen tunnin, vaikka liioitellun pitkiä mittelöitä tuli punnerrettua sormet hapoilla. Palkinnoksi kaupunkia olisi saanut koluta vapaasti, mutta kokeiltuani Venomilla muutamaa tuhoamistehtävää iski totaalinen kyllästyminen.

Uusi isopäinen Hämähäkkimies ei kuulu suosikkeihini, mutta Ultimate Spider-Mania ei voi olla ihastelematta. Välinäytökset ovat silkkaa sarjakuvallista ilottelua ja grafiikka tekee kunniaa alkuperäisille hahmoille. Ikävästi löysä tehtäväsuunnittelu vie kaikelta pohjan. Harmitustani lievensivät hyvät ekstrat, kuten perusteellinen Näin tehtiin -dokkari ja Stan Leen haastattelu.

Erinomaisen Spider-Man 2:n jälkeen Ultimate Spider-Man on selkeä pettymys. Uuden sarjan fanit saavat aiheesta varmasti enemmän irti kuin satunnainen verkon kutoja. Jos kymmenet pomotappelut eivät aiheuta näppylöitä ja sormien nivelet ovat kunnossa, seitin heiluttelu on hetkittäin jopa nastaa.

* * * * *

Tiesitkö että...

Marvel uudisti hämähäkkisarjansa vuonna 2000, jolloin ilmestyi ensimmäinen Ultimate Spider-Man -lehti. Ultimate-universumin hahmot ovat tuttuja, mutta ne on sovitettu paremmin tähän aikaan. Esimerkiksi Hämiksen alter ego Peter Parker on 15-vuotias tietsikkanörtti, joka ylläpitää Daily Buglen nettisivuja.

Pelissä seikkaileva Venom on Hämähäkkimiehen vaarallisempia vihollisia. Hahmo esiteltiin ensimmäisen kerran vuonna 1988, jolloin puvulta näyttävä elävä symbiootti sulautui Eddie Brock -nimiseen toimittajaan. Ultimate-universumissa puku on ihmisen luomus, mutta lopputulos yhtä kuolettava.

Sen lisäksi, että Venom on äärimmäisen vahva, puku muodostaa tarvittaessa mustia lonkeroita, jotka mahdollistavat vauhdikkaan etenemisen. Lonkeroilla on myös kätevä kaapata liian lähelle eksyviä ihmisiä, jotka kelpaavat puvun ravinnoksi. Aaargh. Sluuuuurps.

Ari Kekkonen