Unohdettu 60 sekunnissa

Tuomas Honkala haluaa taistella kertakäyttökulttuuria vastaan. Tätä kirjoittaessaan hän juo kahvia pahvimukista.

Kumpi kestää paremmin aikaa, Gauntlet vai Max Payne 3?

Olin suurin piirtein vaippaiässä, kun Atari 2600 -konsoli oli kuuminta hottia, joten suhteeni sen peleihin ei voi olla nostalginen. Olin yksinkertaisesti liian nuori pelaamaan niitä. Atarin kolikkopelit ja niiden kotiversiot sentään muistan. Nostalgia ei ole teeskenneltyä, kun kirjoitan jostain Gauntletista.

Legendaarisista peleistä ei pitänyt tulla pitkää juttusarjaa, mutta niin se vain jatkuu jo toista vuotta. Olen kirjoittanut pelkästään Atarista jo kolme laajaa juttua ja uskokaa huviksenne, aihetta ei ole vielä kaluttu loppuun. Vaikka nykyinen Atari ei ole muuta kuin Infogramesin päälle liimattu brändi, sen menneisyyden varjo lankeaa kauas. Eikä siitä pääse mihinkään, että videopelien historiasta ei löydy värikkäämpää kappaletta kuin Atarin nousu ja tuho.

Juttusarjani on käsitellyt voittopuoleisesti parin-kolmenkymmenen vuoden ikäistä retroa. Vaikka pieni pelko retrosedäksi leimautumisesta kaihertaa mieltä, Legendaariset pelit ovat olleet äärimmäisen palkitsevia kirjoitustehtäviä, jos nyt vähän työläitä. Jatkan sarjaa varmasti. Tiedä vaikka Atari-trilogiani laajenee vielä quadrologiaksi.

Kun pelit tehtiin kestämään

Retrojuttujeni pääasiallinen käyttövoima on mikäs muu kuin nostalgia. Wikipedian määritelmän mukaan nostalgia tarkoittaa menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta. Ikävöin siis yksinkertaisempia aikoja ja niiden yksinkertaisempia pelejä. Kirjoittaessani Gauntletista kirjoitan samalla lapsuuden muistoistani.

Tiedän suhtautuvani nostalgisesti myös lukemattomiin 90-luvun peleihin. Salainen nostalginen paheeni on pc:n 3D-pelit ennen 3D-kiihdytystä. Niin rujoa, mutta niin kaunista! Nostalginen suhteeni ensimmäisiin verkkoräiskintäpeleihin on niin ikään vahva. Et ole nähnyt todellista lagia, jos et ole nähnyt vastustajasi räjähtävän kahden minuutin viipeellä Descent II:ssa!

Nostalgisia pelejäni yhdistää epäilemättä moni seikka, mutta ennen kaikkea se, että pelasin niitä pitkään ja hartaasti. Gauntletit yksi ja kaksi kuuluivat vakiopelaamistooni ainakin viisi vuotta, ensin kuusnelosella ja sitten Atari ST:llä. Jälkimmäisellä Gauntlet II oli erityisen vetoava, kiitos autenttisten äänien ja grafiikan. Jollain ihmeadapterilla ST:n Gauntlet II:a olisi ilmeisesti pelannut jopa neljään pekkaan, aivan kuten arcade-originaalia.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin, nykypelit ovat paljon syvällisempiä ja korkeatasoisempia kuin Gauntlet. Yhdessä asiassa Gauntletista sietäisi silti ottaa mallia: sitä ei suunniteltu kertakäyttöviihteeksi, kuten ei mitään muutakaan tuon aikakauden klassikkopeliä. Vanhat klassikkopelit kestivät aikaa, niiden hyllyikä ei ollut viikkoja tai edes kuukausia, vaan vuosia.

Teen nyt täysin epäreilun vertailun Max Payne 3:een. Max oli äärimmäisen hieno pelikokemus, Mass Effect 3:n ohella varmasti parasta mitä olen tänä vuonna pelannut. Silti, minun on vaikea nähdä itseäni pelaamassa Max Payne 3:a uudestaan. Enkä tarkoita, että nyt heti uudestaan, vaan koskaan uudestaan. Siinä ei olisi mitään pointtia, sillä Max Paynen kaltainen peli ei parane enää uusintakierroksilla. Miksi ei? Koska huippukohdat on jo nähty.

Gauntletista huippukohdat puuttuivat, mutta sen pelaaminen oli tasaisen hauskaa. Gauntletin kentät olivat valmiiksi purkitettuja siinä missä Maxinkin, mutta seinät olivat Gauntletissa vain seiniä, eivät syy jatkaa pelaamista. Jos Max Payne 3 riisuttaisiin tarinastaan ja karskista asenteestaan, jäljelle jäisi jokseenkin tympäännyttävä ampumarata kömpelöillä kontrolleilla.

Vain loppu muuttuu

Tarkoitukseni ei ole dissata vuoden parasta räiskintäpeliä jonkun ikivanhan reliikin kustannuksella. Max Payne 3 ei ole kertakäyttöviihteenä mikään poikkeustapaus – poikkeuksia ovat pikemminkin pelit, joita nykypäivänä enää viitsii pelata uudestaan.

Enkä voi syyttää itseäni edes yrityksen puutteesta. Minulla on tälläkin hetkellä varmaan kymmenkunta peliä uusintakierroksella, jotka taitavat jäädä ikuisiksi ajoiksi kesken. Vaihtoehtoiset loppuratkaisut ovat periaatteessa hyvä kannustin, mutta kuinka usein ne oikeasti innostavat pelaamaan kaiken uusiksi? Perfektionismiin kannustavat achievementit jäävät tietty saamatta, mutta vaihtoehtolopuissa YouTube-video on pienimmän vaivan tie.

Näillä näkymin Max ja minä tunsimme toisemme pari kolme iltaa. Ne olivat pakahduttavan hienot kymmenen tuntia, mutta pahoin pelkään, että Max unohtuu mielestä yhtä nopeasti kuin hyvä kesäelokuva. Viiden vuoden päästä muistan ehkä, että siinä oli se favela. Vai oliko se Call of Dutyssa? Keskenään liki identtiset militääriräiskinnät muodostavat muistoissani jo sellaisen sekamelskan, että uskon Modern Warfaren jatkokertomukseksi vain, koska niissä väitetään niin.

2000-luvulla ilmestyneistä peleistä Halot ovat suunnilleen ainoita, jotka olen säännöllisin väliajoin pelannut uudestaan. Ensimmäiseen osaan suhtaudun jo nostalgisesti, myöhemmistä pidän yksinkertaisesti tosi paljon peleinä. Paitsi ODST:stä.

Kulutusviihdettä

Yksinpelit ovat nykyään kertakäyttöviihdettä, mutta verkkopelejä hakataan enemmän kuin koskaan. Sata tuntia mörppiin, verkon tosiaikanaksuun tai nettiräiskintäpeliin ei ole aika eikä mikään. Uusinta Battlefieldiä olen pelannut enemmän kuin muita viimeisen vuoden aikana ilmestyneitä pelejä yhteensä.

Onko siis odotettavissa, että muistelen kymmenen vuoden päästä tippa linssissä tankkiautolla ajelua Caspian Borderissa? Enpä tiedä. Pikemminkin Battlefield 3 vaikuttaa juuri sellaiselta peliltä, joka unohtuu kuin nalli kalliolle heti kun seuraava vielä muodikkaampi nettiräiskintäpeli ilmestyy. Jos ei sitten mikään muu, niin Battlefield 4.

Mörppiinsä takertuneet poloiset ovat hekin enemmän kiinni killoissaan kuin pelissä, jonka parasta ennen taisi umpeutua jo viime vuosikymmenellä. Addiktion korvaaminen uudella edellyttäisi kai koko sosiaalisen klikin yhteistä päätöstä.

Verkkopeleille uhrattu aika ainakin takaa, että ne muistetaan pitkään, mutta nostalgiasta en olisi niin varma.

Pelikulttuurin syöpä

Mörpit hyväksyn välttämättömänä pahana, sen sijaan kertakäyttöviihdettä pidän pelikulttuurin kannalta ongelmallisempana. Halot, Call of Dutyt ja Max Paynet kohottavat kierros kierrokselta vaatimustasoamme pelien visuaalisesta loistosta, samalla kun ne madaltavat odotuksiamme pelielämysten kestosta ja pelimekaanisesta syvyydestä.

Mainitsen räiskintäpelejä nimeltä, koska niiden edustama lajityyppi on erityisen vaarallisella polulla. Unohdetaan hetkeksi Hollywood-vaatimukset täyttävät välinäytökset ja katsotaan räiskintäpelien paljasta ydintä. Osoita ja ammu, suojaudu ja palaudu, etene ja toista sama uudestaan. Tästä ei voida enää paljon tyhmentää enempää, ennen kuin AAA-nimike muuttuu pelkäksi välinäytöksillä höystetyksi reaktiotestiksi.

Elleivät räiskintäpelit uudistu, ennustan lajityypille hidasta mutta vääjäämätöntä kuolemaa. Tapahtui kumpi vain, se ei voi tapahtua liian pian, sillä muuten kertakäyttöisyyden riemumarssille ei näy loppua. Kestävä kehitys edellyttää kestäviä pelejä.

Lisää aiheesta

  • Tuomas: Matka sinne ja takaisin

    Amerikassa kaikki on tunnetusti suurta, niin myös lentokenttädraama.
    Toimitukseemme iski melkein viikon kestänyt sähköpostikatkos juuri ennen kuin olin lähdössä Game Developers Conferenceen San Franciscoon. Kaltaiselleni sähköpostineurootikolle tilanne olisi ollut jo ihan riittävän…
  • Tuomas: P2P

    Tietokonepelaamisen ylivertaisuudesta vakuuttunut pc-herrarotu tunnetaan dogmaattisuudestaan. Asiat ovat joko tai ja konsoleilla yleensä huonommin. Eräs opinkappale koskee verkkopelaamista ja dedikoituja servereitä. Dedikoidulla serverillä tarkoitetaan konetta, joka on omistettu verkkopelin…
  • X:ynä

    X Rebirth on kipeä muistutus pelien ennakkotilaamisen vaaroista.