Dramaattiset tapahtumat rapakon takana käynnistivät keskustelun mediaväkivallasta. Ryöpytyksen kohteeksi joutuivat luonnollisesti myös videopelit. Vappu Viemerö, psykologian dosentti ja aggressiotutkija toteaa Helsingin Sanomissa: "Erityisen huolestuttavaa väkivalta on tietokonepeleissä, joissa pelaaja samastuu vahvasti tuhoajaan eli harjoittelee tuhoamista."
Olen seurannut pelien väkivallasta ja sen vaikutuksista käytävää keskustelua vuosikausia ja väitellyt teemasta niin psykiatrien, lastenpsykiatrien kuin myös psykologien kanssa. Jokaisella on asiasta oma varma mielipiteensä, mutta yksinkertaista totuutta ei ole olemassa. Varmaa on ainoastaan se, että peleissä on väkivaltaa ja että se on joidenkin pelien pääasiallinen myyntivaltti.
Osassa peleistä väkivaltaa tulkitaan laajempien kokonaisuuksien kautta. Strategiapeleissä sotilasyksiköt tai armeija ottavat mittaa toisistaan. Osassa peleistä väkivallan ilosanoma on suoraviivaisempi - mies miestä, hirviö hirviötä vastaan.
Väkivallan vaikutuksia pohdiskelevat oppisuunnat ja teoriat voi jakaa karkeasti kahteen pääsuuntaukseen. Toisen, dynaamisemmin ajattelevan ryhmittymän mukaan väkivaltaa ja tuhoamista sisältävät pelit saattavat olla oiva rentoutumiskeino ja jopa aggressioiden purkuväline. Toisen nykyisin vallalla olevan oppisuunnan mukaan ihminen (ja etenkin lapsi) oppii väkivaltapelejä pelatessaan suoraviivaisia ongelmanratkontakeinoja, jotka hän sisäistää ja ottaa sittemmin käyttöön myös "oikeassa" elämässä. Molemmat edellä kuvatut oppisuuntatyypitykset ovat kärjistyksiä, suuria yksinkertaistuksia, mutta kiteyttävät napakasti käydyn keskustelun ääripäät.
Käydystä keskustelusta puuttuu kuitenkin historiallisuus.
Ensinnäkin jokikistä uutta mediaa on aina syytetty maailmankaikkeuden korruptoitumisesta. Näin on käynyt elokuville, videolle, lehdille, rockmusiikille. Jopa kirjoja on poltettu roviolla. Liikkuvan junan ikkunoista ulos katsomisen piti suistaman maan nuoret toivot aikoinaan rappion porteille. Ihme ja kumma jos kukaan ei ole keksinyt syyttää savumerkkejä intiaanien ja valkoihoisten verisistä kahakoista?
Toiseksi väkivaltaa, sotia, väkivaltaleikkejä ja -riittejä, jopa aseita ja terroristeja on ollut jo ennen kirjapainon keksimistä. Ihmiskunnan historiassa väkivaltaa on esiintynyt aina. Nykyisin siitä uutisoidaan nopeasti ja tehokkaasti. Jokainen päätön asehurjastelu maapallon toisella puolella päätyy salamannopeasti Arvi Lindin sanomaksi iltauutisiin.
Pelit eivät ole puhtaita pulmusia. Niitä voi syyttää huonosta juonesta ja siitä, ettei väkivaltaa aina perustella järin hyvin, jos ollenkaan. Vaihtoehtoisia etenemisreittejä ei useinkaan ole. Pelit ja pelaaminen ovat toisaalta kulttuurishistoriallisesti kovin nuoria viihteen muotoja, mikä saattaa selittää tästä osan. Myös teknologia on rajoittanut pelintekijöiden mielikuvitusta.
Konamin kohuttu Metal Gear Solid 2 on poikkeus. Sen voi pelata läpi ampumatta laukaustakaan, mikä erottaa sen perinteisestä väkivaltaviihteestä. Niin ainakin pelintekijät väittävät. Vaikka vain pahin pervo näin tekee, todellisten vaihtoehtojen antaminen peliviihteessä on uutta. Väkivallan ja suolenpätkien ei tarvitse olla itseisarvo, vaan oleellista on hyvä ja jännittävä juoni.
Vaikka Quakea sun muita 3D-pyssyttelyjä kritisoidaan väkivaltaisuudestaan, en panisi pahakseni, jos Bush ja bin Laden tyytyisivät pariin deathmatch-sessioon internetissä iltaisin. Hiiri kourassa uhittelu ja bittipommituksen saloihin perehtyminen olisi huomattavasti järkevämpää kuin nykyinen pommikoneilla pelailu.
