Taas pelejä syytetään. Kunnianarvoisa Mannerheimin Lastensuojeluliitto tekee varmasti paljon hyvää työtä kansakuntamme toivojen eteen, mutta huolestuessaan pelien ja pelaajien väkivaltaisuudesta, se sortuu toistuvasti samaan ansaan kuin niin monet muutkin, ei-niin-kovin nuorta pelikulttuuria kauempaa seuraavat.
Pelit ovat olleet riemunamme jo yli 20 vuotta. Kyse ei ole enää ohi menevästä ilmiöstä, joten olisikohan aika lopettaa demonisointi?
Tätienergiaa
Lapsemme-lehden mukaan maailmankuvamme on lähes verrannollinen pelien maailmankuvaan. Mikähän olisi vaihtoehto? Se, että me tekopyhästi paheksuisimme lehdestä toiseen pelien turmiollisuutta? Lukijamme taatusti nauttisivat joka hetkestä. Julkisilla varoilla ylläpidettävän järjestön lehden on helppo jeesustella, mutta meidän markkinatalouden lakien armoilla elävien on aina toisinaan otettava huomioon sekin, että lehdellä on oltava ostajia.
Lapsemme-lehden mielestä me Pelit-lehden toimittajat olemme melkein yksinomaan nuoria miehiä, jotka ovat pelaamisen konkareita ja siten tärkeitä vaikuttajia tietsikkapoikien laajalle laumalle. Kiitos kohteliaisuudesta. Sattumoisin Pelit-lehti taitaa edelleen olla ainoa pelaamista käsittelevä lehti, jota johtaa naispuolinen päätoimittaja. Taitaapa olla niinkin, että toimituksessamme on tyttösiä suhteessa enemmän kuin missään muussa pelilehdessä. Tiettävästi lehteämme lukevat muutkin kuin tietsikkapojat.
Lapsemme-lehti on huomannut lehtemme sivuilla käytävän keskustelua virtuaaliväkivallan mahdollisista vaikutuksista todelliseen elämään. Tarkkasilmäiset toimittajat ovat myös havainneet meidän näkevän asiat tiukasti himopelaajan näkökulmasta, kun me niin kovasti puolustamme harrastustamme.
Totta hemmetissä puolustamme. Itsehillintäni piti vielä muutama vuosi sitten, kun Lapsemme-lehti edellisen kerran huomasi meidät. Kirjoittamistani jutuista oli poimittu asiayhteydestä irrotettuja lauseita ja niiden perusteella minut leimattiin muun muassa rasistiksi ja väkivaltaan lietsojaksi.
Tuohtumukseni saattaa vaikuttaa ylilyönniltä. En minä viitsisikään ärähtää, jos kyse olisi vain parista tietämättömästä lehtijutusta. Suutun ja huolestun, koska leimaamisesta ei ole päästy eroon, vaikka pelit ovat nykyään paljon muutakin kuin lastenleikkejä.
Aikuisviihdettä
En minäkään pidä väkivallasta, en yhtään enempää peleissä kuin elokuvissa tai telkkarissa. Raakuuksien näkeminen tuntuu sitä vastenmielisemmältä mitä enemmän on saanut lukea nuorten tekemistä julmuuksista. Olen miettinyt moneen kertaan, kuinka suuri hinta maksetaan siitä, että aikuisilla on vapaus valita, millaisen saastan parissa he haluavat viihtyä.
Ikäväksi väkivalta muuttuu, kun siitä tehdään itseisarvo. Otetaanpa esimerkiksi Grand Theft Auto 3 ja Mafia. Päällisin puolin ne ovat keskenään hyvin samanlaisia pelejä, mutta siinä missä GTA3 muistetaan silmittömästä väkivallasta ja autojen luvattomasta käyttöönotosta, Mafia muistetaan erinomaisesta juonestaan. Silti molemmissa peleissä läski tummuu ja veri roiskuu.
Sota ja kamppailu eivät katoa peleistä sen enempää kuin muustakaan viihteestä. Jos kerran pelistä on tehtävä väkivaltainen, näytettäköön se sitten niin hirvittävänä kuin mahdollista. Kuka tahansa oikeasti väkivallan kanssa tekemisiin joutunut tietää, miten pahaa jälkeä yksikin isku tai potku voi saada aikaan.
Muutamat pelintekijät ovat lähteneet päinvastaisesti mielestäni hyvinkin arveluttavalle linjalle. Motiivina tosin ei ole pelaajien sieluista huolehtiminen, vaan ikärajan pitäminen niin alhaalla, että pelejä voidaan myydä huoletta kaikenikäisille. Esimerkiksi Electronic Artsin peleissä Medal of Honor ja Battlefield 1942 ei näy veren pisaraakaan, vaikka molemmissa aiheena on sota.
Toivovatko moraalinvartijat todella, että peleissä näytetään itse toiminta, eli tappaminen, muttei sen seurauksia? Minusta kyse on aivan yhtä ikävästä ilmiöstä kuin niissä lukuisissa toimintaelokuvissa, joissa ihmistä voidaan surutta hakata kymmeniä kertoja ilman että se tuntuu missään. Millaisia toimintamalleja väkivallan näyttäminen sellaisena, ettei se oikeasti satuta ketään, opettaa? Se että väkivallan seurausten siistiminen riittää jeesustelijoille osoittaa, kuinka pinnallisesti asiaan suhtaudutaan.
Suomessa ei enää harrasteta sensuuria, vaan teokset halutaan pitää sellaisina kuin niiden tekijät ovat tarkoittaneet. Hyvä niin, koska pelien väkivalta ei sinänsä ole ongelma, vaan se, että väkivaltaiset pelit päätyvät lasten käsiin. Nykyinen tapa jättää sisältö rauhaan ja asettaa peleille tarkat ikärajat toimisi, jos ketjun jokainen lenkki hoitaisi oman tonttinsa. Kauppiaat on velvoitettava pitämään huolta siitä, ettei pelejä myydä ikäsuositusta nuoremmille. Vanhempien vastuu on valvoa lastensa tekemisiä, minkä pitäisi olla itsestään selvää. Jatkuvasti kuitenkin näkee ja kuulee, miten vanhemmat joko tietämättään tai välinpitämättömyyttään ostavat jopa alle kouluikäisille raa'impia mahdollisia tekeleitä.
Tyypilliset moraalinvartijat tuntuvat kerta kaikkiaan menettäneen todellisuudentajunsa. Aivan kuin lapsista huolehtiminen olisi päätynyt väärien ihmisten käsiin. Esimerkiksi opettajiksi päätyvät herkästi ne luokkien hissukat, jotka viettivät välituntinsa kiltisti opettajaa kädestä pidellen. Kun nämä kiltit runotytöt sitten hikipinkaisevat suoraan lukiosta yliopistoon ja sieltä virastoihin ja opettajiksi, ei ole mikään ihme, jos karu todellisuus tulee yllätyksenä. Siinä sitten ihmetellään, kun ei ole auktoriteetin ja uskottavuuden rippeitäkään.
Herätys vanhemmat!
Mitä ihmettä meidän lehtenä pitäisi tehdä? Ilmeisesti Lapsemme-lehden mielestä meidän ei pitäisi kirjoittaa lapsille sopimattomista peleistä lainkaan. Itse asiassa noudatamme jo nyt tietynasteista itsesensuuria jättämällä näyttämättä kaikkein pahimpia kuvia ja pitämällä kielen siistimpänä kuin peleissä. Idealistisena ajatuksena on ollut kertoa peleistä sellaisina kuin ne ovat, jotta vanhemmat osaisivat ennen pelikaupassa käyntiä päättää itse, mitkä pelit eivät heidän pilteilleen sovi. Kaunis ajatus, mutta se vaatii toimiakseen sen, että vanhemmat ylipäätään lukisivat lehteä tai ymmärtäisivät edes vähän, mistä peleissä on kyse.
On paljon helpompi etsiä syyllisiä peleistä ja lehdistä kuin myöntää, että vika on siinä, ettei kodeissa ja kouluissa tiedetä tuon taivaallista siitä, mihin lapset aikansa käyttävät. Asiaa ei ratkaista vain syyllistämällä, vaan miettimällä, miksi väkivaltaviihde ylipäätään kiinnostaa kaikkein nuorimpia. Miksi vanhemmat antavat lastensa pelata kyseenalaisia pelejä ja jopa auttavat niiden hankinnassa?
Tutustukaa peleihin. Pelatkaa yhdessä tenavienne kanssa. Keskustelkaa pelien sisällöstä ja siitä, miten pelit eroavat oikeasta elämästä. Ottakaa kerrankin vastuu itsellenne!
