HBO:n True Blood on viime aikojen vampyyrisarjoista ainoa, joka selvisi seivästykseltä toiselle kaudelle. Eikä syyttä.
Vampyyrien suosio mediassa aaltoilee noin kymmenen vuoden syklillä. Verenimijöitä on viimeisen parin vuoden aikana yritetty taas puskea takaisin parrasvaloihin, mutta huonolla menestyksellä. Yksityisetsivävampyyrista kertova Moonlight tapettiin alkuunsa, samoin kävi sinänsä lupaavalta kuulostaneelle New Amsterdamille, jossa sankari tosin oli muuten vaan kuolematon. Hyviä vampyyritarinoita ei ole koskaan liikaa, joten laatusarjoista tunnetun HBO:n hyppääminen mukaan varjoihin oli mieltä ylentävä uutinen. True Bloodin ensimmäinen kausi oli pitkälti odottamisen arvoinen.
True Bloodin taustavoima on Mullan alla (Six Feet Under, 2001–2005) -sarjasta tuttu Alan Ball. Itselleni ei (hyvästä yrityksestä huolimatta) Mullan alla koskaan kolahtanut kovin lujaa. Tällä kertaa homma toimii paremmin, joskin multiksien suusta on toisen suuntaisiakin kommentteja kuulunut. Jotkut Ballin edellisen sarjan fanit eivät ilmeisesti ole valmiita vakavampaan otteeseen ilman selvän satiirista mustaa huumoria. True Blood ei ole vain kurttuotsaista angstausta, mutta huumori tulee tällä kertaa enemmän hahmoista ja miljööstä kuin väkisin nokkelista tapahtumista. Sellaisena se tuntuu ainakin itselleni paljon luontevammalta.
Kaikkea kehua ei voi sysätä Ballin tontille, sillä sarja perustuu Charlaine Harrisin suosittuun The Southern Vampire Mysteries -kirjasarjaan, josta ilmestyy kevään aikana jo kahdeksas osa. Olen hypännyt Harrisin kirjallisen työn ohi, sillä vampyyrifiksaatiostani huolimatta teokset vaikuttavat pintavilkaisulla liian kevyiltä mysteereiltä. Saatan olla väärässäkin, mutta ainakin televisioversiossa Ball on antanut kevyimmille vaikutteille sopivasti kenkää ja korvannut ne asianmukaisella Bobby Z. Brite -angstauksella, menemättä silti naurettavuuksiin.
Syvässä etelässä
True Bloodin merkittävimmät vahvuudet ovat mielenkiintoinen alkuasetelma, miljöö ja kiinnostavat hahmot. Virkistävästi vampyyrit eivät tällä kertaa ole vain legendan hirviöitä, vaan osa yhteiskuntaa. Japanilaisten keksittyä kunnollisen tekoveren, vampyyrit tulivat kaapista ja ovat nyt taistelemassa ihmisten hyväksynnästä.
Tapahtumat sijoittuvat syvään etelään Louisianan osavaltioon. Niin kuluneelta kuin se tuntuukin, etelän ilmapiiri sopii vampyyritarinaan täydellisesti. Paikalta löytyy kaikkea tarpeellista hämyisistä rämeistä leppoisiin kulmakuppiloihin, joissa liikkuu herkullisella murteella puhuvia ihmisiä.
Ja ihmiset todella ovat True Bloodin sielu. Sankarina häärivä paikallisbaarin tarjoilijatar Sookie Stackhouse on yllättäen näistä melkein vähiten mielenkiintoinen, sillä sarja on täynnä toinen toistaan kiinnostavampia hahmoja. Sinänsä stereotyyppisiin sivuhahmoihin on saatu hengitettyä elämää mainiolla dialogilla ja nappiin osuneilla näyttelijävalinnoilla. Näistä ykköseksi kohoaa paikallista huumediileri-kokki-rattopoikaa esittävä Nelsan Ellis, joka on vilahtanut aikaisemmin esimerkiksi Lostissa. Toinen suosikkini on pienessä sivuosassa näkyvä Todd Lowe, jonka Irakissa henkisesti arpeutunut hahmo on samaan aikaa huvittava ja surullinen.
Sähköä ilmassa
Tapahtumat pyörivät Sookien ja tämän naapuriin muuttavan Bill-vampyyrin suhteen ympärillä. Lisäväriä saadaan siitä, että Sookie pystyy lukemaan muiden ajatuksia – tai siis ainakin kaikkien muiden kuin vampyyreiden. Vaikka tämä kuulostaa lähinnä Harlekiini-kirjan juonelta, draama toimii hyvin erityisesti kauden alkupuolella. Musiikkia käytetään hienosti ja sillä osataan myös tarpeen tullen leikitellä. Esimerkiksi on tuskin vahinko, että Sookien kohdatessa Billin musiikki tuo mieleen Nick Caven. Billiä esittävä Stephen Moyer kun on roolihahmoon meikattuna vahvasti Nick Caven näköinen kurttukulma.
Näyttelijöiden kemiat toimivat hyvin yhteen, ja Sookien ja Billin väliset kohtaukset ovat kauden alkupuolella suorastaan sähköisiä. Niinkin pieni asia kuin leveällä etelän aksentilla äännetty Sookien nimi luo uskomattoman voimakkaita jännitteitä.
Täyteen napakymppiin True Bloodin ensimmäinen kausi ei hyvästä yrityksestä huolimatta osu. Vahvan alun jälkeen tarinassa aletaan luottaa hiukan liikaa samoihin elementteihin uuden keksimisen sijasta. Ruumiita tulee koko ajan lisää ja jokaisen jälkeen toistetaan aina samat kuviot uudelleen. Myös Billin ja Sookien välinen kipinöivä energia menettää parhaan teränsä. Varsinainen kauden lopetus ei ole mikään tajuntaa räjäyttävä paukku, vaan enemmänkin pienoinen lässähdys.
Loppukauden seestymisestä huolimatta True Blood on ehdottomasti katsomisen arvoinen ja odotan innolla kesällä jenkeissä alkavaa toista kautta. Mainiota hahmokavalkadia kaipaa jo nyt ja siihen on tulossa lisää hyvää: parin viimeisen jakson perusteella Michelle Forbes hyppää mukaan True Bloodin vakiokalustoon. Lisäksi tulevaisuudessa nähtäneen enemmän paikallisten vampyyrien elämää ja kulmakunnan vanhinta verenimijää, kumppaninsa kanssa ruotsia puhuvaa Ericiä. Ajatus viikinkivampyyrista on sekä hauska että pelottava. True Bloodilla on vielä paljon annettavaa.
Arvostelu on luettavissa www.pelit.fi:ssä 4.3.2009.
