Joskus olin sinisilmäinen. Luulin internetin muuttavan maailmaa. Luulin että siellä avuliaat ihmiset auttaisivat toisiaan ja sivistyneet ihmiset vaihtaisivat mielipiteitä argumentoiden järkevästi.
Olisihan se pitänyt ymmärtää, etteivät ihmiset miksikään muutu, vaikka väline olisi kuinka hieno. Nykyään en viitsi tuhlata aikaa muilla kuin parin todella pienen porukan foorumeilla. Kaikki suuremmat keskustelupaikat keräävät häiriköitä, tärkeilijöitä, inttäjiä ja varsinkin kaikesta valittajia kuin hevonpaska kärpäsiä. Ilmeisesti se, että ihmiset voivat pysyä turvallisesti nimettöminä ja kasvottomina neljän seinän sisällä, on aiheuttanut sen, ettei muita nähdä enää ihmisinä.
Pelaajat ja varsinkin PC-pelaajat tuntuvat erikoistuvan ruikuttamiseen. Pelien tekijöissä ja julkaisijoissa on varmasti paljonkin vikaa. Pelit ilmestyvät bugisina. Julkaisijat suoltavat markkinoille tusinaryönää. Pelit ovat liian kalliita. Ikäviä asioita jokainen ja niistä sietääkin valittaa, mutta sitä en ymmärrä, että ihmiset kiukuttelevat silloinkin kun heille annetaan ilmaista hupia.
Kun mikään ei kelpaa
Nykyään oletetaan, että pelistä kuin pelistä ilmestyy demo ennen julkaisua. Ymmärtäähän sen, kun pelit ovat tolkuttoman kalliita. Jotain perusasenteessa mättää, kun pelin julkaisijaa syytetään huijariksi, jos demo ei satu olemaan mieleinen, tai jos se ei satu toimimaan jollain tietyllä koneella. Ruikuttajat eivät pysähdy hetkeksikään miettimään, olisiko tuolin ja näppiksen välissä jotain pielessä.
Törmäsin itkupilleihin viimeksi kun kävin tutkimassa josko Electronic Artsin foorumeilta löytyisi apua pienoiseen tekniseen ongelmaan Battlefield 1942:n demossa. Katselin satoja viestejä siitä, miten EA riistää pelaajia julkaisemalla niin huonon demon. Se kun ei toimi viisi vuotta vanhassa nuhapumpussa, siinä ei ole riittävästi karttoja ja mikä pahinta, se suosii liikaa jenkkejä. Näin siitä huolimatta, että pelistä oli julkaistu kokonaiset kolme erilaista demoa: kaksi yksinpeliin ja yksi moninpeliin. Mitä muuta EA:n olisi vielä pitänyt tehdä? Antaa jokaiselle demon ilmaiseksi imuroineelle määkijälle erikseen henkilökohtaisesti teknistä tukea?
Vielä törkeämmäksi asennevamma äityy, kun kohteena ei olekaan suuri ylikansallinen pelifirma, vaan muut pelaajat. F1 2002:ssa autojen säätäminen vaikuttaa olennaisesti ajettavuuteen. Se jää useimmilta kokematta, koska virittely on kohtalaisen monimutkaista eikä sen enempää peli kuin sen ohjekirja kerro siitä mitään. Eräs aiheeseen hyvin perehtynyt pelaaja päätti korjata puutteen ja teki harvinaisen ammattitaitoisen viritysoppaan. Aikaa oli selvästi kulunut kymmeniä tunteja, ainoana motiivina kanssapelaajien auttaminen.
Kun opas oli valmis ja levityksessä, se joutui välittömästi niin sanottujen asiantuntijoiden kohteeksi. Niitähän netissä riittää, erityisesti kun kyseessä ovat autot ja varsinkin formula-autot. Näiden kodin pikku mekaanikkojen mielestä opas oli kelvoton tekele, jolla ei tee yhtään mitään koska sen ja sen nippelin toiminta oli selostettu liian pinnallisesti ja ihan väärin. Eipä juolahtanut ahtaiden pikkusielujen mieleen, etteivät he itse kyenneet mihinkään muuhun kuin vyön alle potkimiseen. Kukaan valittajista ei ollut pannut tikkua ristiin muiden auttamiseksi, eivätkä taatusti vaivaudu jatkossakaan. En käsitä, mitä noin itsekeskeisten ääliöiden päässä liikkuu. Oppaan tekijä miettii varmasti kahteen kertaan viitsiikö enää vaivautua.
Totista leikkiä
Tavallisin tapaus taitaa olla se, että peli ei vaan satu sataprosenttisesti vastaamaan odotuksia. Ei muuta kuin turpa auki joka ainoalle foorumille mollaamaan. Mikä huvittavinta, yleisen valituksen aihe on realismi. Ikään kuin meistä kukaan tietäisi pätkääkään, millaista formulaa on ajaa tai miten suihkuhävittäjä oikeasti käyttäytyy. Niinkin hieno lentosimu kuin IL-2 Sturmovik on monen mielestä kelvoton vain sen takia, että jotkut sen koneet sattuvat hieman suosimaan venäläisiä. Voin vakuuttaa, ettei parempia vaihtoehtoja ole näköpiirissä, joten ehkäpä kannattaisi nauttia niistä monista asioista, jotka Sturmossa ovat kohdallaan.
Realismista valittajat eivät taida olla tietoisia siitä, että jokaisen simulaattorin ja vähänkään raskaamman strategiapelin ilmestyminen on nykyään pienoinen ihme. Jatkuva nirpottaminen ja pikkuasioiden tonkiminen ei taatusti rohkaise ketään tekemään asioita uudella tavalla. On varmasti aikamoista tasapainoilua koittaa tehdä jatko-osa, jonka pitää tuntua riittävän tutulta, mutta jossa on silti tarpeeksi uudistuksia.
Herätkää pahvit! Kyse on peleistä. Ne eivät ole koskaan realistisia. Niihin voidaan laittaa joitain näennäisesti oikein toimivia asioita, mutta ne eivät koskaan vastaa todellisuutta. Eikä sillä ole mitään merkitystä, koska useimmat meistä eivät tiedä mallinnettavasta aiheesta oikeasti tuon taivaallista. Minulle riittää kun peli luo illuusion todellisuudesta, siihen tehdään ne asiat realistisesti, joilla on pelattavuuden ja pelimaailman uskottavuuden kannalta väliä, ja unohdetaan sellainen realismi, mikä oikeasti on vain tylsää rutiinia. Koska sellaista todellisuus enimmäkseen on.
Mää mää
Viime aikoina on puhuttu paljon arvojen kovenemisesta ja yksilöllisyyden korostumisesta, jota voisi ehkä paremmin kutsua sairaalloiseksi itsekkyydeksi. Pelaaminen ei ole muusta maailmasta irrallinen saareke. Väittäisin, että liiallinen roikkuminen netissä ja liiallinen seurustelu tietokoneen kanssa ainoastaan korostavat kovia arvoja. Miten voi kasvaa sosiaaliseksi, muut huomioon ottavaksi ja tarvittaessa omista tarpeista tinkimään pystyväksi ihmiseksi, jos hankalat kanssaihmiset voi sulkea kiinni nappia painamalla?
Havahduin ylenpalttisen negatiivisiin viboihin alkusyksystä sen jälkeen kun olin viettänyt kesän lähinnä luonnosta nauttien, mahdollisimman kaukana koneen äärestä. Asiat tuppaavat saamaan oikeat mittasuhteet kun niitä katsoo vähän kauempaa. Ymmärrän että pelaaminen voi muuttua liian vakavaksi, jos ei elämässä paljoa muuta sisältöä ole. Silloin kyse on pikemminkin sairaudesta kuin harrastuksesta, jonka kaiken järjen mukaan pitäisi olla hauskaa. Siihen kai pelit on tarkoitettu.
