Verkkopelaaminen on niin helppoa ja itsestään selvää, ettei kukaan voi olla sitä enää kokeilematta. Mennyt vuosi toi nettipelaamisen yhden napin päähän.
Perus-Xboxin Live-palvelua on kehuttu ja varmasti syystä. Laitteen nettikuntoon saattaminen ei kuitenkaan ollut vaivatonta ainakaan minun taloudessani. Boksin kantaminen toiseen huoneeseen, piuhojen virittely ja vempaimen kytkeminen kyseisessä huoneessa olevaan pikku televisioon ei koskaan iskenyt tulta. Lempinojatuoli veti puoleensa.
Oma vikani, kun en jaksanut vetää kämppääni kaapeleita tai hankkia jostakin Xboxin tai PS2:n takapuoleen laitettavaa W-lan-motikkaa, olihan sellaisiakin saatavana. Oma laajakaistamodeemini suostui toimimaan jostain kumman syystä vain ja ainoastaan kaikkein kaukaisimmassa kämpän nurkassa (noin 25 metriä konsolihyllystä) ja sielläkin asentajan erikoiskytkennän avulla.
Xbox 360:n tulon myötä maailmani muuttui. Vempain on aina kiinni verkossa, kiitos langattoman yhteyden, ja nettipeli on todellakin napin painalluksen päässä. Helppoudessaan kokemus on aikaisempaan ähräämiseen verrattuna sanoinkuvaamattoman nautittava ja sujuva.
Vaikka Live-palvelu saa suurimman kunnian, nettipelaamisen suosiota ovat lisänneet myös kannettavat pelilaitteet. Verkkoon sujahtaminen Sony PSP:llä ja Nintendo DS:llä on käytännössä yhtä helppoa, ja peliseuraakin löytyy huomattavasti sujuvammin kuin vaikkapa PS2:lla. Helppous houkuttelee muitakin pelaajia.
Kivaa yksin
Onko nettipelaaminen sitten taivas, paratiisi ja tulevaisuus? Ei välttämättä. On pelejä, joissa se on välttämättömyys – kuten nettiroolipelit – mutta on paljon pelejä, joissa minä polo yksin maailman pahuutta vastaan -teema toimii edelleen loistavasti. Voin pelata milloin ja miten päin vain, eikä sitä yhtä ainokaista peliä työkseen veivaava nörttiniska pudota koko ajan niskaani tulikiveä.
Minä haluan pelata King Kongit ja Shadow of the Colossukset omaan tahtiini, nautiskellen ja makustellen. Ei minua kiinnosta kilpailla siitä, kuka kutittaa ensimmäisenä kerrostalon kokoisen kolossin nenäkarvoja. Minä haluan kömpiä sinne hitaasti askel askeleelta, arvoni tuntien mutta päättäväisesti. Ja aivan totta: yksin.
Silti on päätöntä väittää, ettei nettipeli piristä pelielämystä. Ajopeleissä tämä näkyy kauniisti. Ridge Racer 6 on yksinpelinä hengetön ja liian helppo, mutta nettihärpellys saa jo hien pintaan. Kuinka sujuvasti RR6:n kaunislinjaisia autoja voikaan käskyttää – vau! Project Gotham Racing 3:ssa verkkokaahailu on viety äärimmilleen, sijoituksen parantaminen on mukaansatempaavaa puuhaa, ja aivan totta, tuntuu hetkittäin jopa siltä kuin pelaisi addiktiivista yksinpeliä. Erona kuitenkin on se, että kaiuttimista kuuluu joskus jopa puheeksi tunnistettavaa solkkausta ja vastus on aivan armoton. Kun sain ensimmäisen kerran kolme perättäistä voittoa, juoksin ympäri kämppää kolme kertaa kieliä puhuen ja kärrynpyöriä tehden. Pitäisiköhän esiintyä herätysjuhlilla?
Toisaalta Xbox Live on paljon muutakin kuin pelaamista. Kanssakisaajien pelivalikoiman tarkistaminen käy hilpeästä tirkistelystä ja kavereiden ennätysjahtia on hauska seurata. Kun kaikenlaista tilpehööriä ja pikkupelejä on kaupan ja demojakin jaossa, palvelua käyttää yllättävän usein muuhun kuin pelaamisen. Tosin sisältö saisikin päivittyä huomattavasti tiuhemmin ja topakammin. Yksi pikkupeli parin viikon välein ei oikein riitä.
Jos nettihuhuihin on luottamista, Sony aikoo tuoda oman PS3-verkkopalvelunsa valikoimiin tarkan piirron elokuvat sekä musiikin, jolloin pelikonsoli verkottuu maailmaan kokonaan uudella tavalla. Itse pelaaminen onkin tulevaisuudessa pieni osa bisnestä. Tätä menoa Sony ja Microsoft voisivat lanseerata ihan oikean nettiselaimen, olihan sellainen jo Dreamcastilla ja kuulemma kohta DS:lläkin. Silloin homma olisi viety tältä osin jämäkkään päätökseen. Mihinkäs sitä PC:tä enää tarvittiinkaan?
Jalat maassa eikä verkossa
Hulvattomista tulevaisuudenvisioista huolimatta pelaamisen pitäisi pysyä pelikonsolin ytimessä eikä sivuherkuista ja muista härpättimissä saisi tulla pääasia, vaikka ne hetken makealta maistuvatkin.
Eikä kannata unohtaa, että videopelaamisen suurin etu kaikkeen muuhun pelaamiseen on se, että videopeliä voi pelata yksin. (Pasianssia ja palapeliä ei lasketa.) Kukin saa edetä pelissä omaan tahtiinsa eikä nautintoa voi pilata mikään ulkopuolinen. Tämä näyttää virtuaaliyhteisöhössötyksen ja tiimipeli-innostuksen aikakaudella kummasti unohtuvan. Ilman sitä videopelaamisen suurin vahvuus on menetetty.
Sosiaalista elämää voi kaiken lisäksi harjoittaa muutenkin, kuten käymällä työssä, koulussa tai kapakassa.
