"One two three four, we don't want the Vietnam War!" Du mi, muinaishipit, minä tahdon.

Kun Pohjois-Vietnam alkoi vuonna 1963 rynniä kohti Etelä-Vietnamin tasavaltaa, kommunismin leviämisen huolestuttama Yhdysvallat lähetti ensin sotilasneuvonantajia ja sitten joukkoja, yhä enemmän ja enemmän. Vuoden 1968 Tet-hyökkäyksen jälkeen konflikti leimahti täyteen liekkiin, mutta talonpoikaisarmeija oli liian kova vastus. Yhdysvallat vetäytyi Vietnamista 1975, ja Etelä-Vietnam luhistui nopeasti.

Ota lyhyempi ennakko

Vietcong ottaa amerikkalaisen rivisotilaan amerikkalaisen näkökulman tapahtumiin. Aika on 1967, vähän ennen kuin sota eskaloituu, ja paikka on Nui Pekin tukikohta.

"Sankarina" on psykoottinen kersantti Hawkins, mukana menossa ovat kärkimiehen hommat hoitavat montagnard Le Duy Nhut, lääkintämies Crocker, neuroottinen radiomies DeFort, kiintiömusta pioneeri Bronson sekä asehullu kk-mies Hornster. Jokaisella on käyttötarkoituksena: esimerkiksi radiomiestä tarvitaan tulitukea tilaamaan ja pioneeri kantaa mukanaan lisäammuksia.

Sitten EA:n ikivanhan SEAL Teamin olen odottanut kunnon Vietnam-peliä ja nyt sen olen saanut. Onhan se välillä raskaasti skriptattu putkijuoksu, jonka suunnitteluvikoja ja outoa tekoälyä on paikattu jeesusteippimäisillä ratkaisuilla. On siinä luvattoman huonoja tehtäviä, jotka oikein korostavat pelin ongelmia. Ja onhan siinä kultasilmien kauhuksi clipping erroreita enemmän kuin huonossa kampauksessa, eikä grafiikka kuulemma muutenkaan vastaa vaativan hifipelaajan laatuvaatimuksia.

Xin loi, minoi, sillä kokonaisuutena Vietcong on tunnelmallinen elämysmatka vainoharhaiseen sotaan: lipas tyhjennetään lehvistön seassa häilähtävään varjoon, huolimaton ryntäily katkeaa piilosta ammuttuun luotiin tai kompastumiseen ulosteilla siveltyihin bambupiikkeihin.

Vaikeustasoa kannattaa harkita: normal-tasolla Kalle ei osu ladon seinään, jolloin tein sen virheen, että siirryin pelaamaan raa'immalla Vietnam-vaikeustasolla. Se muuttaa vastustajat liiankin tarkoiksi ja turhan hyvin koulutetuiksi, ja sanoisin että Hard on sopivin. Tosi kova mies voi halutessaan riisua ruudulta kaikki opasteet: kompassin, terveyden, ammukset ja tähtäimen.

Di di mau, trung-si!

Pterodon on tehnyt tutkimustyönsä hyvin, ainakin ruudun näkymät näyttävät samoilta kuin Vietnam-elokuvissa. Jopa tunnelit ovat autenttisen tylsästi kilometrejä pitkiä, ja niissä törmää niin kouluihin kuin sissien kakkakuoppaan. Kentät vaihtelevat putkista yllättävänkin laajoihin kenttiin.

Kaatuneet voi tutkia ja napata niiltä aseita ja ammuksia. Tutun taikarepun asemasta pelaajalla voi olla vain yksi pistooli ja yksi järeämpi pyssy kerrallaan, joten valintoja joutuu tekemään tarkkuuden ja tulivoiman välillä. Arsenaalista löytyy kaikki kättä pidempi mitä pitääkin.

Vaikka lähin lajikumppani on Operation Flashpoint, Vietcongissa ei ajoneuvoilla rällätä. Helikopterit kuljettavat tiimin kohteeseen, ja parissa tehtävässä saa miehittää niiden kylkikonekiväärin. Kerran saa kaasutella kiemuraisella vuoristotiellä jeepin ratissa, mutta siinä on käytännössä koko maakaluston rooli. Pelissä ei ole edes M-113-miehistönkuljetusvaunua. Siksi ei ole tankintorjuntaseitakaan, ja niinkin legendaariset Vietnam-aseet kuin LAW ja RPG-7 puuttuvat. Se harmittaa siinä vaiheessa, kun NVA:n T-34-tankit käväisevät näyttämöllä. Viidakossa ei edes ole kunnon käpyjä.

Kun seurue kekkaloi viidakossa, Mafian tavoin matkaa tehdään välillä pitkään ja hartaasti, ja juuri kun valppaus vähenee, alkaa puskasta tulla lyijyä. Ilmassa on oikean tulitaistelun tuntua, kun makaa levynä puunrungon takana, korvissa surahtelee ja puusta lentää kaarnaa. Vietcongin upea keksintö, joka pitää määrätä pakolliseksi, on se, että kun kurkistaa aseen tähtäimen läpi, hahmo automaattisesti nostaa itseään pikkaisen näkyviin suojansa takaa.

Tulitaistelut ovat välillä eeppisiä. Viidakkoseikkailujen vastapainoksi puolustetaan tukikohtaa tai vastaavaa päällekäyvää ihmismattoa vastaan. Varsinkin viimeiset tehtävät ovat todella sakeaa kamaa.

Eurooppa-versio on sensuroimaton. Siinä veri näkyy, tykistökeskitys vie raajat ja f-sanaa käytetään sotilaallisen karskin paljon sekä tunteella. Kouluttajan värikkäitä kommentteja tuli välillä kuunneltua epäuskoisesti: eihän peleissä näin rumia saa puhua!

Realismi ei silti kuin kerran, pari hipaise Vietnamin sodan ikävimpiä puolia: siviiliuhreja. "I did it My Lai", lauloi luutnantti Calley, mutta kuka enää muistaa? Toki Vietcongissa eletään vasta vuotta 1967, mutta kyllä jo silloinkin tapahtui paljon pahaa. Vietnamin sodassa on paha mennä sanomaan kuka oikeastaan oli pahis: korruptoitunut Etelä-Vietnam, sitä auttamaan tullut Yhdysvallat vaiko tyypillinen verellä, sorrolla ja väkivallalla voittonsa jälkeen hallinnut Pohjois-Vietnam. Jokainen tappoi siviilejä enemmän tai vähemmän samalla innolla.

Kuusikko kuusikossa

Jos jenkit käyttivät miljoona luotia per tapettu vihollinen, on helppo arvata, ettei Vietnamissa ammuttu lyhyitä, kontrolloituja sarjoja rykmentin lippua pellolla heiluttavaan viholliseen.

Kommunistien silmänvalkuaisen asemasta maaleja ovat enimmäkseen suuliekit ja epäilyttävän näköiset pensaat. Pelaajan ja väijytyksen välissä on yleensä vain kärkimies Nhut, jonka vuoristolaissilmät havaitsevat vihollisia, joita pelaaja ei näe vaikka tutka näyttää suunnan. Tässä mielessä Vietcong hoitaa Vietnamin tiheät viidakot (ja muut maastotyypit) aivan tarpeeksi hyvin. Joissain kentissä metsään on helppo jopa eksyä.

Luonnollisesti Vietcongin sissit, NVA ja maastopukuiset jenkit sulautuvat viidakkoon. Hiljaa olevaa sotilasta on vaikea nähdä vaikka seisoisi vieressä.

Vihollisen tekoäly on aivan riittävän hyvä. Ne eivät ryntää caca dauta huudelleen luotien eteen, vaan pysyvät piilossa ja rynnäköivät sivustoista sisään. Luotien sietokyky tuntuu turhan korkealta, kolme luotia näyttäisi olevan vakio. Oman tiimin tekoäly tuntuu, ainakin välillä, olevan eri purkista otettua. Tiimille voi (yleensä) antaa käskyjä, mutta Operation Flashpointin täsmäjohtamisesta jäädään kauas. Ehkäpä tärkein käsky on vaihtelu stealthin ja päällekäymisen välillä.

Oma tiimi on kuin lauma kakaroita. Kun Kalle viidakossa vilahtaa, ryhmä ramboksi kilahtaa, ja lähes kaikki kontrolli on mennyttä. Sama käskeekö hold tai retreat, pojat kirmaavat sissien kimppuun, jäävät pomppimaan paikalleen, sahaavat edestakaisin ja blokkaavat omaa kulkuani. Joskus saa urakalla takoa tiimin henkilökohtaisia tuu tänne -nappeja, etteivät ne juokse vaikka tykistökeskityksen alle. Jos ryhmätoveri kuolee, tehtävä epäonnistuu automaattisesti.

Selkeänä purkkaratkaisuna pojat ovat piirun päässä kuolemattomista. Niin kauan kun lääkintämies Crocker ei itse kuole, hän nostaa tiimitoverinsa hetkessä takaisin täyteen iskuun. Pelaajan haavoittuminen katsotaan eri sääntökirjasta. Luoti voi tappaa kerralla tai vain nirhaista, mutta normaalisti terveyspalkista häviää pitkä pätkä. Lääkintämies tai ensiapupakkaus palauttaa vain osan takaisin, joten haava haavalta kokonaisterveys vähenee ja palaa täyteen vasta tehtävien välillä.

Se toimii hyvin, jos tehtävä ei ole liian iso kokonaisuus, kuten pelin muutenkin huonoin osuus, operaatio Tunnel Ratista alkava kärsimys. Siinä pelaaja on yksin, tunkeutuu läpi pitkän tunneliverkoston, taistelee tiensä läpi raskaasti miehitetyn joenuoman ja vielä toisen ylipitkän tunnelin, ennen kuin edessä on pitkä kujanjuoksu joenvartta pitkin kohti odottavaa venettä ja finaalia veneen kk-miehenä. Jos joku on vetänyt sen Vietnam-tasolla rehellisesti läpi, kallistan kypärää. Pelissä on (liian harvoin) automaattinen tilanteentallennus plus neljästä kuuteen pikatallennusta, joten hieromiseen pitää varautua.

Moninpeli tarjoaa vakiovaihtoehdot, jopa muutaman co-op-tehtävän ja toimii teknisesti hyvin. Parhaimmillaan moninpeli on Vietnam-moodissa, jossa kaikki apukeinot ja -näytöt poistetaan. Vain moninpelissä voi taistella Vietcongin riveissä.

Vietnam on vaativa niin aiheena kuin teknisesti, mutta Pterodon selviää ihan puhtain paperein. Virtuaali-Vietnam näyttää, kuulostaa ja ennen kaikkea tuntuu siltä miltä kuvittelen. Tätä Vietnamia ei kannata paeta Kanadaan.