Virtua Fighter on kituuttanut vuosikaudet kolikkohalleissa ja Segan heikosti myyneillä konsoleilla, mutta vasta Mustalla tornilla mätkintäklassikko pääsee massamarkkinoille.
Virtua Fighter -mätkintäpelisarja on Segan ikioman pelineron Yu Suzukin yksi monista lapsista. Miehen tuottama tappelupeli on noussut maailmanmaineeseen paitsi ensimmäisenä aidosti kolmiulotteisena tappelupelinä myös hiotun taistelusysteeminsä ansiosta.
Virtua Fightereiden taistelut vaativat tarkkaa ajoitusta, ajatusta ja tekniikkaa jo aikana, jolloin kilpailijoissa tyydyttiin vain jatkuvaan huitomiseen. Perusajatus osumien välttämisestä ja vastaiskuihin nojaavasta taistelutyylistä on säilynyt sarjassa sellaisenaan.
Vanhoja, mutta yksilöitä
Virtua Fighter 4:n kamppailijakaarti on sarjan veteraaneille tuttua lössiä. Porukassa on ju-jutsukoita, jyhkeitä vapaapainijoita, kiinalaisten taistelutaitojen ja Bruce Leen kehittämän jeet kune don mestareita. Sakin hauskin heppu on kännityyliin kung fulla huitova valkohapsinen taata Shun, joka vetää huikkaa muutaman koomisen liikesarjan päätteeksi. Osa äijän hupaisista erikoistempuista vaatii jopa pari ryyppyä pohjalle.
Shun-pappa on ehdottomasti värikkäin tappelupukari, mutta myös muiden ottelijoiden koreografiat eroavat tuntuvasti muista. Jos osaa yhden taistelijan liikkeet, osaa vain yhden taistelijan liikkeet. Omituisilla kung fu -tyyleillä hutkivat häiskät sopivat lähinnä veteraanien kouriin, suoraviivaiset iskukoneet Jacky, Pai ja Akira on tarkoitettu aloittelijoille.
Kolmososan tuhti sumomies on dumpattu ja mukaan on tunkenut kaksi uutta taistelijaa. Vale tudo -vapaaottelua ja thai-nyrkkeilyä harrastava poliisi Vanessa Williams on vaikuttava lihaskimppu. Kalju shaolin-munkki Lei Fei tyylittelee teatraalisilla poseerauksilla ja potkuilla.
Kamppailijat ja taustat ovat komean näköisiä. Pullisteleviin lihaksiin ja etenkin upeisiin kasvoihin on uhrattu läjäpäin yksityiskohtia. Grafiikassa on tutut PS2-sahalaidat, mutta toiminnan tiimellyksessä niitä ei huomaa.
Kikkakakkonen
Taistelusysteemi suosii tarkasti puolustavaa ja vastaiskuja kyttäävää ottelijaa. Passiivinen taktiikka vaatii rautaista liiketuntemusta, joten aloittelijoiden on syytä panostaa monipuolisiin hyökkäyskuvioihin. Perusmekaniikka on selkeä: Lyönti voittaa heiton, joka voittaa torjunnan, joka voittaa lyönnin. Nyrkkisääntönä potkut ovat hitaampia, mutta tehokkaampia kuin lyönnit.
Vastaiskuiksi lasketaan kaikki hyökkäykset, jotka osuvat ennen kuin vastustajan niitti kosahtaa perille. Jokaisen omaan kupuun napsahtaneen osuman jälkeen kontrolli puuroutuu sekunnin murto-osaksi ja vastaiskuna tullut osuma pidentää horjahtelua. Kamppailut kiteytyvät näihin lyhyisiin hetkiin. Vastustajan hoipertelu pitää hyödyntää armotta, joten tehokkaiden jatkokombojen keksiminen on puoli voittoa.
Perusluukutusta höystetään kattavalla erikoisliikearsenaalilla. Heittojen lisäksi kamppailijat osaavat väistöjä, ukemeita, pako- ja vastaliikkeitä. Ukemin, eli hallitun kaatumisen tehnyt ottelija nousee kanveesista saman tien jaloilleen.
Iskuja voi väistää joko oikealle tai vasemmalle. Onnistuneen väistön jälkeen puolustajalle aukeaa vapaa hyökkäyssauma, joka käytetään vaikkapa murskaavaan heittoon. Ovela hyökkääjä voi varautua tilanteeseen iskemällä kombon jälkeen sisään heittojen pakokomentoja. Heittoja on onneksi iso liuta ja kaikkiin koukeroihin ei millään ehdi varautumaan etukäteen.
Suurin osa sotureista osaa nopeita vastaheittoja. Kolmen namiskan vastaheitot ja -lukot vaativat Tecmon Dead or Alive -mättöä kireämpää ajoitusta. Vastaliikkeiden tekotapa on taistelijakohtainen ja jotkut osaavat ottaa kiinni vain lyöntejä tai potkuja. Väistöjen, pako- ja vastaliikkeiden tekeminen vaatii puolin ja toisin tiukkaa ajoitusta, joten ne jäävät kokeneiden konkarien huviksi.
Monipuolinen, sulava ja tasapainoinen ottelusysteemi opetetaan kädestä pitäen erinomaisessa Trial-harjoittelumoodissa. Ensin liike tai tilanne selostetaan tekstillä, seuraavaksi se näytetään livenä ja lopuksi koko hoito treenataan läpi.
Kontrollit ovat selkeät ja tuntuma on terävä. Suuntaohjaimen lisäksi kaivataan vain kolmea näppäintä: torjunta, lyönti ja potku. Heitot ja muut koukerot irtoavat erilaisilla näppäinyhdistelmillä.
Kinataan kuutiossa
Neliön muotoiset taisteluareenat ovat yksinkertaisen näköisiä, mutta niiden käytännön vaikutus pelimekaniikkaan on samaa luokkaa kuin Dead or Alivessa. Muuria päin kaatuminen tuo tanakasti lisävahinkoa eikä puun ja jalkapohjan väliin kannata jäädä, joten kiertäminen ja väistöt ovat tarpeellisia liikkeitä.
Taistelutantereet jakautuvat kolmeen eri luokkaan. Alueet on rajattu joko tukevalla seinällä, kevyellä aidalla ja tai pelkällä kalkkiviivalla. Hatara aita hajoaa päreiksi, jos ottelija rojahtaa sitä päin. Aidatuilla ja etenkin täysin avoimilla areenoilla pahin pelote on ring-out-sääntö, jonka perusteella ensimmäinen rajojen yli astunut ottelija häviää energiasta riippumatta.
Reunojen välttely on tarkkaa puuhaa, sillä hyökkäykset puskevat torjuvaa osapuolta taaksepäin. Muurien puute pakottaa pohtimaan sijoittumista. Pelkkä seinä tai Dead or Alive -tyylinen alatasolle putoaminen ei ole lähimainkaan yhtä painostava uhka kuin ring-out.
Ji yu kumite
Arcade-moodi on tylsä. Ensin mätetään kumoon kaikki kolmetoista ottelijaa ja lopuksi rökitetään vielä hopeinen Dural. Juonta ei ole edes siteeksi ja Dural-matsin voittoa ei palkita loppuanimaatiolla.
Yksinpelin ydin on mainio kumite-moodi, jossa vastaan lappaa käytännössä loputtomasti taistelijoita. Se ei ole perinteinen selviytymismoodi, sillä tappiotkin sallitaan. Kumiten pelaaminen on mielekkäintä omalla taistelijalla, joka poimitaan valmiiden perushahmojen joukosta.
Nyrkkisankari aloittaa 10 kyu -vyöarvolla ja muutaman voitetun matsin jälkeen eteen tulee ylenemisottelu. Tekoäly nujakoi miellyttävän realistisesti, sillä taitavatkin pukarit menevät välillä helppoon. Hassuilla kehänimillä ja erikoisilla puvuilla keikaroivat vastustajat ovat olevinaan kolikkohalleissa norkoilevien pelaajien komennossa.
Kumite tallentaa kaikki ottelutiedot ja palkitsee etenemisen erilaisilla tilpehööreillä. Kamppailijaa voi koristella värikkäillä kuteilla, koruilla ja aurinkolaseilla. Tyhjänpäiväisten koristeiden kerääminen on yllättävän addiktiivista puuhaa. Data Files -osuudessa voi tutkia tarkkoja ottelutilastoja ja lukea niiden pohjalta räätälöityjä yksityiskohtaisia taisteluvihjeitä.
Touhun toinen erikoisuus on tamagotchimainen tekoälysoturi, jolle opetetaan liikkeitä ja taistelutaktiikoita. AI-taistelijaa voi käyttää vapaasti muissa pelimuodoissa. Ottelussa sille annetaan säännöllisin väliajoin kyllä tai ei -tason komentoja, joilla rohkaistaan tai toppuutetaan lemmikkitaistelijaa.
Negatiivisena vastapainona pelimuotojen joukossa ei ole tag- ja joukkuematseja, joten tavallinen versus-kaksinpeli on ainoa moninpelimoodi.
Jos kattava ja loppuun asti hiottu pelimekaniikka on tärkeintä, Virtua Fighter on mätkintäfanin ykkösvalinta. Dead or Alive on satunnaiselle bile- ja sunnuntaipelaajalle suopeampi, mutta mätkintäveteraanit arvostavat taatusti Virtua Fighter nelosen taistelumoottorin syvyyttä. Virtuaalitaistelija nappaa PS2-mätkintöjen paalupaikan Dead or Alive kakkoselta ja päihittää grafiikkaa lukuunottamatta niukasti myös sarjan kolmannen Xbox-osan.
Polygonimätön pioneeri
Sega on tunnettu kahdesta asiasta: Pelitalo tekee konsoleita, jotka eivät koskaan lyö itseään läpi, sekä mainioita pelejä. Virtua Fighter -mätkintäpeli on yksi menestyjistä.
1990-luvulla Segalla oli jo vankka ote kolikkopelihalleissa. Golden Axe -sarjan myötä Segalla oli kokemusta mätkintäseikkailuista, mutta kaksintaistelumätkinnät puuttuivat repertuaarista kokonaan. Firman johto halusi tilanteeseen muutoksen.
Segan arcadepajat söhläsivät aikansa. Ensimmäinen ylimalkainen huitaisu oli vuoden 1992 Holosseum, joka käytti yksinkertaista hologrammitekniikkaa. Tönköt ja lituskat LaserDiscillä animoidut taistelijat heijastettiin piilotetusta tv-ruudusta peileillä näkyviin. Hitaat hakuajat tuhosivat tuntuman täysin ja Holosseumista tuli outo arcadekuriositeetti.
Spritezoomaustekniikkaa käyttävä Dark Edge oli astetta jämäkämpi viritys. Syvyysvaikutelma oli kohtuullisen toimiva ja kamppailijat tepastelivat kolmiulotteisella areenalla vapaasti. Dark Edge musertui liian yksinkertaisten ja jäykkien kontrollien alle.
Virtuaalisoturi astuu areenalle
Loppuvuodesta 1993 saapui Yu Suzukin ja AM2-tiimin maineikas Virtua Fighter. Se pohjautui Virtua Racingissa nopeaksi havaittuun Model 1 -tekniikkaan, joka on muinaisin puhtaaseen polygonirunttaukseen erikoistunut arcaderauta. Formulakaahailuun verrattuna grafiikan päivitysnopeus oli tuplattu yksityiskohtien kustannuksella.
Virtua Fighter oli ensimmäinen ulkoisesti täysin kolmiulotteinen arcademätkintä, mutta pelimekaniikan kanssa ei hötkyilty. Taistelijat toikkaroivat tiukasti yhdellä viivalla ja tarkka ajoitus oli sokeaa komborunttausta tärkeämpää. Selkeä taistelusysteemi tukeutui vain kolmeen näppäimeen: lyöntiin, potkuun ja torjuntaan.
Virtua Fighterin poikkeuksellisen sulava animaatio ja suoraviivaisen terävä pelimekaniikka nostivat sen nopeasti mätkintöjen paalupaikalle Japanissa. Muualla kulmikkaat virtuaaliukot nujakoivat tasapäisesti nättien piirrostaistelijoiden kanssa. Tiukkaa vastarintaa tekivät Capcomin Super Street Fighter II, SNK:n Fatal Fury Special ja Midwayn Mortal Kombat II.
Piirrosukkojen leukaperiin jysähtänyt tyrmäysisku saapui kaksi vuotta myöhemmin Virtua Fighter kakkosen koreissa vetimissä. Taistelu rullasi Segan tehokkaalla ja kalliilla Model 2 -raudalla, joka oli kehitty yhdessä sotilasfirma Martin Mariettan omistaman General Electricin kanssa.
Nykymittapuulla pelin tv-tason resoluutio ja 300 000 teksturoitua polygonia sekunnissa eivät ole juuri mitään, mutta 1995 teho oli musertava. Pelimekaniikka noudatti tuttua kaavaa, mutta kauniin ja sulavan grafiikan myötä Capcom ja SNK ahdistettiin nurkkaan. Virtua Fighterista tuli mätkintöjen kiistaton kunkku.
Vuoden -95 aikana Virtua Fighter -huuma oli huipussaan. Japanissa Virtua Fighter 2 -koneet nielivät kolikoita lähes taukoamatta vuorokauden ympäri. Sega julkaisi saman vuoden kuluessa myös Saturn-pohjaista Titan ST-V-rautaa käyttävät Virtua Fighter Remix ja Virtua Fighter Kids -erikoispainokset.
Remixissä ykkösosan taistelijat oli teksturoitu ja Kidsissä ottelijat olivat isopäisiä lapsia. Titanin teho oli selvästi Model kakkosta vaatimattomampi.
Kapuloita rattaissa
Virtua Fighterin ainoa varteenotettava haastaja ilmaantui Namcon tallista. Halpaan PlayStation-pohjaiseen System 11 -tekniikkaan perustunut rautanyrkki Tekken iski syvän särön Virtua Fighterin dynastiaan. Sekä Tekken että Virtua Fighter saivat vuosien saatossa jatko-osia liki samaan tahtiin. Tällä hetkellä menossa on ottelun neljäs erä, jos tappelupukarien Tag- ja Team Battle -variaatiot jätetään laskematta.
Virtua Fighterin rinnalla ratsasti liuta tuntemattomia suuruuksia, joissa kokeiltiin uusia ideoita. Veljessarjaan kuuluivat Fighting Vipers, Last Bronx ja Sonic the Fighters. Peruskaavaa sotkettiin hassuilla asuilla, aseilla ja muista pelisarjoista tutuilla hahmoilla.
Vuonna 1997 ilmaantunut Virtua Fighter 3 saapui tukkoisille markkinoille. Tekkenin ja omien rinnakkaissarjojen lisäksi vastassa oli Tecmon Dead or Alive. Tyyris kolikkokone oli kohtuullinen menestys, mutta kakkososan kaltaista maniaa se ei synnyttänyt.
Kolmannen osan merkittävin viritys oli escape- eli pakonäppäin, jolla vältettiin hyökkäyksiä. Escapen rämpyttämisestä tuli nopeasti uusi vakiotaktiikka. Taisteluareenoilla oli eri korkeudella olevia lattioita, jotka vaikuttivat liikkeisiin. Team Battle -painos piristi peruskuvioita joukkuematsimoodilla, jossa ottelijat kohtasivat vuorotellen.
Dreamcastiin pohjautuvaa Naomi 2 -tekniikkaa käyttävä Virtua Fighter 4 hylkää edellisen osan pelimekaniikkaa sotkeneet muutokset. Areenat ovat taas litteitä ja matsit hoidetaan kolmella näppäimellä.
Sega on kääntänyt Virtua Fighterin eri inkarnaatioita ahkerasti omille konsoleilleen ja PC:lle. Ykkös- ja kakkososien mainiot kotipainokset olivat Saturnin tärkeimpiä myyntivaltteja, mutta kolmososa jäi Dreamcastilla Namcon loistavan Soul Caliburin jalkoihin.
Virtua Fighter ei ole enää mätkintöjen kiistaton kunkku, mutta pelin merkityksestä kertoo se, että sarjan ykkösosa on päätynyt Smithsonian-instituutin pysyvään nykytekniikan tutkimusnäyttelyyn.
Petri Heikkinen
Virtua Fighter -kolikkopelit
Virtua Fighter (Model 1, 1993)
Virtua Fighter Remix (Titan ST-V, 1995)
Virtua Fighter Kids (Titan ST-V, 1995)
Virtua Fighter 2 (Model 2, 1995)
Virtua Fighter 2.1 (Model 2, 1995, vain Japani)
Virtua Fighter 3 (Model 3, 1997)
Virtua Fighter 3: Team Battle (Model 3, 1998)
Virtua Fighter 4 (Naomi 2, 2001)
88
