Katsauksessa vapaapelit
Voice of Winland
Ennen vapaapelit olivat jotain, mitä tiristin flipperistä tyttöjen hurratessa, nyt ne ovat pelialan Messias.
Unohtakaa kuukausimaksulliset mörpit ja kasuaalipelaajat, unohtakaa Facebook-pelit ja liikeohjainkuntoilumusiikkipelit, uusin peligraalin malja on free 2 play -pelit. Ne pelastivat jo mörpit, seuraavaksi ne pelastavat tulevan konsolisukupolven, joten niitä tunkee ovista, ikkunoista ja mobiileista.
Free 2 play on muodostumassa jo ongelmaksi, sillä pelisuunnittelussa isompi ja isompi osa käsittelee sitä, miten pelikuluttajalta houkutellaan kukkaro raolleen. Varsinkin mobiilipuolella jonkun Simpsons: Tapped Outin kutsuminen peliksi saa oikeat pelit kääntymään haudassaan. Ja kun mikromaksut muuttavat mörppinaapurustoon, ei kauaa kestä kun immersio alkaa nakella huonekalujaan muuttoautoon
Kesän kunniaksi aloitimme vihdoin toimituksen kauan vireillä olleen vapaapelisavotan. Tarkoitus oli seuloa laumasta esiin arvostelu- ja seurantalistalle kelpaavia vapaapelejä.
Vapauden teoriaa
Free 2 play -pelin pitää saada pelaaja näykkimään koukkua. Siksi aiheen pitää olla ymmärrettävä (ja/tai kiinnostava), samoin pelikonseptin. Keskivertopelaaja ei kauaa yritä ymmärtää, mitä pelissä tehdään ja miten, ennen kuin nostaa kytkintä.
Ensimmäinen este on tietysti se näkymä, josta singahdetaan itse peliin. Sen pitää olla selkeä ja ymmärrettävä, ei tungettu täyteen kaikkea mahdollista.
Kun koukut ovat paikallaan, aletaan puhua rahasta. Huono F2P-bisnesmalli tunnetaan nimellä pay 2 win. Siinä, kuten elämässä, rahalla saa asioita, joilla ahkerat köyhät jyrätään ja tyrätään. Ideaalisesti valas ja loinen ovat pelissä tasa-arvoiset, jälkimmäinen joutuu vain puurtamaan paljon enemmän.
Hyvin tehty F2P ei huuda suureen ääneen maksa!, se ei nalkuta maksamaksamaksa, se hienovaraisesti ehdottaa että hei, kannattaisi harkita maksamista, olisi kivempaa. Tyypillisesti pelaaja maksaa vapaa-ajastaan: maksullisella pelitilillä pelivaluutta ja kokemus karttuu vauhdilla.
Tiikeri tankissa
Free 2 play -pelaamisen roolimalli on Wargamingin uraa uurtava World of Tanks. Kaikille tuttu Vauvafoorumin antikristus ja parisuhteiden kaataja nimittäin teki asiat oikein.
Kaikki, jopa av-mammat, tietävät, mitä ovat tankit ja mitä niillä tehdään. Tankkitallin selkeä käyttöliittymä avautuu ensikertalaisellekin ja telaketjut rahisevat hetkessä. Taistelukentällä ei joudu informaatioshokkiin, sillä tankki on helppo hallita, se pysyy maassa ja liikkuu rauhallisesti. Kunhan ymmärtää, että tarkoitus on kääntää tykki kohti vihollista ja ampua, World of Tanks on avautuu kaikille.
Koukussa on kaksi haaraa. Toisessa ostetaan kulloiseenkin tankkiin uudet, paremmat osat, toisessa kasvatetaan tankit pikku peltikotteroista valtaviksi teräshirviöiksi. Alku menee vauhdikkaasti ilman että tulee mitään tarvetta maksaa. Mutta mitä isompi vaunu, sen enemmän sen korjaaminen ja varustaminen maksaa, kunnes lopulta plussalle pääseminen on melkein mahdotonta. Pikku hiljaa hitaammallekin käy selväksi, että jos vähän viitsii maksaa oikeaa rahaa, homma on paljon mielekkäämpää.
Ja siksi World of Tanks vetää kymmeniä miljoonia pelaajia, joista ennätyksellinen neljännes maksaa pelaamisestaan.
World of Tanksin innoittamana aloitimme savotan keskittyen core-peleihin, joihin tunsimme henkilökohtaista kiinnostusta tai joita lukijamme painokkaasti ehdottivat. Haaviin tarttuikin niin hyvää kamaa, että vähän huonompia piti heitellä laidan yli, esimerkiksi aika suosittu Warframe ei oikein iskenyt. Samalla unohdimme edellisen sukupolven yrittäjät eri Battlefieldin ilmaisversiot, Ghost Recon Onlinet ja Quake Livet, jotka jälki-wottilaisessa maailmassa tuntuvat reliikeiltä..
Osaan palataan vielä tarkempien arvostelujen merkeissä, mutta kun pelaaminen ei maksa mitään niin kyllähän näitä kesällä testaa. Kuitenkin sataa.
Nnirvi
”Kuin Diablo, mutta parempi”
Path of Exile
http://www.pathofexile.com/
Jos pelin nimi on niin umpihuono ja umpigeneerinen kuin Path of Exile, en edes sylkäise sen suuntaan. Mutta Anssi Ylönen käski.
Yllätyksistä paras on iloinen. Path of Exilen takaa paljastui Diablo-klooni, jota yleisesti luonnehditaan tyyliin ”peli, jollainen Diablo kolmosen olisi pitänyt olla”. Näyttävät välianimaatiot toki puuttuvat, mutta muuten Path to Exile panee iso-D:n ahtaalle. Tärkeintä on, että huutokaupan synnyttämä kultakulttuuri puuttuu ja pelissä keskitytään pelaamiseen.
Vankikuljetuslaivasta haaksirikkoutunut panee menemään ja hakkaa hirviöitä oikealla ja vasemmalla. Vaikeustasoa ei ole säädetty sunnuntaipelaajien mukaan, mikä heti tuo Diablo II:n mieleen. Diablon lisäksi Exile varastaa myös Final Fantasysta, sillä kamoihin saa pultattua erivärisiä tehostejalokiviä, joista saa vaikka erilaisia taistelumuuveja.
Pelin kantava voima on tietysti loottaaminen, ja varusteet ovat Exilen suola. Eri systeemeillä niitä saa paranneltua, muuteltua ja arvottua uusiksi. Se on kiehtovampaa kuin löytää taikakamat maastosta aina jollekin muulle classille kuin omalle. Myös kykypuu on mielenkiintoinen, monen ruudun kokoinen hässäkkä, jossa liikutaan valinta kerrallaan kun taso nousee.
Path of Exilen on tehnyt pieni tiimi ja siksi sen taso onkin aika hämmästyttävää. Ei se graafisesti Diablo 3 -tasolle veny, mutta ainakin Diablo II jää kauas menneisyyteen. Paitsi pelinä: asiantuntijapoikani sanoin Path to Exile on kuin Diablo 2,5 hyvässä mielessä. Haaste on kohdallaan, eivätkä pomot kaadu vaivattomasti. Hän jämähtikin Exileen tavalla, joka sai minut katumaan, että näytin koko pelin. Vaikka en ole Diablon paras kaveri, pelasin itsekin Path to Exileä kohtuuttomasti. Soolona, tietysti.
Free 2 play pitää hyvin paikkansa, sillä pelissä maksetaan rahaa vain vähemmän tärkeistä kosmeettisista jutuista, kuten erilaisista efekteistä tai lemmikeistä.
Jos Diablo-konsepti edes etäisesti kiinnostaa, Path of Exile on ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen. Peli julkaistaan virallisesti näillä näkymin lokakuussa.
Nnirvi
Metallimiesten tuskafestivaali
Mechwarrior Online
http://mwomercs.com/
Jos World of Tanks on panssaritaistelun peruskoulu, Mechwarrior Online on sen ammattikorkeakoulu. Idea on peleissä sama, mutta tankeista vaihdetaan battlemecheihin, panssaroituihin jättirobotteihin.
Battlemechit ovat kaksijalkaisia antropomorfisia tankkeja. Voisi kuvitella, että kompurointi on ongelmista suurin, mutta mecheissä on maailman parhaat gyroskoopit. Ne pitävät yksijalkaisen robon pystyssä ja kallion kuvettakin kiipeää vaivatta.
Karkeasti ottaen mechien aseet jakautuvat kineettisiin, energia-aseisiin ja ohjuksiin, joskin jälkimmäiset ovat kaukana varsinaisista panssaritorjuntaohjuksista. Battlemechien tärkein juttu on lämpö: jos mechin lämpötila nousee liikaa, se panee hanat kiinni ja sulkee itsensä, kunnes lämpö on tippunut tarpeeksi. Sen saa overraidattua omalla riskillä. Siksi asevalinnoilla on väliä. Esimerkiksi energia-aseet hehkuttavat eri tehokkaasti myös omaa mechiä.
Pelinä Mechwarrior nappasi heti. Rytinä on hyvän näköistä ja toiminnassa on taktiikkaa. Jos uskoo tasapainotukseen, peli kannattaa kiertää kaukaa, koska mech-maailmassa toisilla on alla kustomoidut vehkeet, toisilla perusmallit. Onneksi pelissä näkyy selkeästi se, että taidoillakin on väliä.
Mechitallin käyttöliittymä on free 2 play -peliksi keskiluokkaa. Pelaamaan pääsee vauhdilla, sillä peli tarjoaa neljä vaihtuvaa trial-mechiä yleiseen testaukseen. Karttoja on kourallinen.
Toinen ehkä suurempi ongelma on pelin huono koukku. Kun grindaa (tai ostaa) tarpeeksi rahaa, voi hankkia suoraan isoimmaan ’mechin mikä löytyy, eli progressiokoukku puutuu. Sen tilalla on kieltämättä hyvin toimiva oman mechin kustomointi. Parempi motti, timmimmät aseet, tupla-heatsinkit ja ihan oikea karvanoppa! Tosin ilman aiempaa mech-tietämystä tuunaamisen kynnys on aika korkea.
Rahalla ostetaan premium-aikaa, jossa raha ja kokemus karttuvat nopeammin, premium-mechejä (joita ”asiantuntijat” dissaavat) sekä yksilöllistä kustomointikamaa, suojamaalauksia ja karvanoppia.
Mechwarrior Online on ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen. Tästä Niko maksaisi!
Nnirvi
We are the robots
Hawken
www.playhawken.com
Päällisin puolin Hawken ja MechWarrior Online voisivat olla vaikka sukulaispelejä, mutta lähemmässä tarkastelussa sukulaisuussuhde paljastuu kovin kaukaiseksi. Elämää suuremmat taistelurobotit ovat oikeastaan ainoa pelejä yhdistävä tekijä. Hektinen ja kaoottinen Hawken on räiskintäpeli ensin, eikä ajoneuvosimulaatio oikeastaan lainkaan.
Hawkenissa taistellaan teollisuuden raiskaaman maailman viimeisistä luonnonvaroista. Mistään suursodasta ei ole kyse, vaan 12–24 pelaajan kahakoista. Kentät ovat pieniä ja katveisia ja taisteluetäisyydet lyhyitä.
Robottimalleja on kaksitoista. Valinnanvaraa riittää ketteristä kevyt-mecheistä hitaasti taapertaviin ohjuslavetteihin. Ekokatastrofiteemaan sopivasti sotakoneiden ulkonäkö edustaa äärimmäistä utilitarismia, ne ovat melkein kuin kaatopaikkaosista koottuja. Suorastaan rumaksi voi kutsua aloitusmalli CR-T:tä, joka on kuin kahdelle jalalle noussut kuvaputkitelkkari.
Uudet robottimallit avataan oikealla rahalla tai hitaasti taistelumenestyksestä ansaittavilla pelikrediiteillä. Muutaman euron sijoitus per mech ei muuten kirpaisisi, mutta kaikki lisävarusteet ja persoonallista sävyä antavat koristeet on vielä lunastettava erikseen. Vasta-alkajan kannalta on ikävää, että malleista vain paria voi kokeilla etukäteen. CR-T:stä seuraavan mechin joutuu käytännössä valitsemaan kuin sian säkissä. Pelissä menestyminen ei ole varsinaisesti uusista mecheistä kiinni, mutta itse en ainakaan jaksanut kepittää samalla aloitusmallilla tylsistymättä.
Hawken ei vastannut alkuunkaan konservatiivisia odotuksiani taistelurobottipelistä. Mechit suhaavat ympäriinsä kuin ylikellotettuina ja tuhoutuvat kiivaassa tulituksessa sekunneissa. Hawkenissa robottisota on silkkaa reaktioräiskintää, jossa rakettimoottoreilla potkittu sivuttaisliike on kaikki kaikessa. Pelissä kirjaimellisesti pujotellaan laukausten tieltä.
Nopeus pilaa pelitapahtumien uskottavuuden, kun mechit käyttäytyvät täysin oletetun kokonsa ja massansa vastaisesti. Urbaanissa ympäristössä mechin kuuluisi näyttää kunnioitusta herättävältä teräsjättiläiseltä, mutta Hawkenissa tunnelma vertautuu lähinnä lasten liikennekaupunkiin. Vaikka mielikuvan ei pitäisi vaikuttaa itse pelikokemukseen mitenkään, tunnelma on pahasti pilalla.
Taisteluiden ulkopuolella Hawkenissa häiritsee, että kustomointimahdollisuudet ovat aika rajalliset. Mecheihin voi tehdä pieniä muutoksia ja niitäkin valmiiksi määritellyissä rajoissa. Vasemmalla hiirennapilla laukaistavan ykkösaseen ja oikealla hiirennapilla laukaistavan kakkosaseen perusskeemasta ei pääse millään eroon.
Hawken on free-to-play-räiskintäpeliksi poikkeuksellisen komean näköinen, mutta ideatasolla se on hämmentävä sekasikiö. HD-grafiikka ei vielä robottien kesää tee, mutta ADHD-pelattavuus pilaa sen.
Tuomas Honkala
Tähtiä hävittämässä
Star Conflict
http://star-conflict.com/
Vuosia sitten uhrasin elämästäni kuukauden Eve Onlinelle, enkä saa sitä enää ikinä takaisin. Star Conflict lupaili minulle World of Starshipsiä, joten tartuin siihen heti.
Se olikin World of Starfighters. Homman nimi on koirataistelu avaruudessa, mutta sen peli hanskaa yllättävän hyvin, jopa hiirellä. Aseistuksen vaihtoehtoina ovat sädeaseet, plasma-aseet ja kineettinen rail gun ja niitä tukevat hyvin rajalliset ohjukset. Fiksusti scifi-aluksissa aseet ampuvat siihen, mihin hiiren kursori, eikun hitech-tähtäin näyttää, tietyissä rajoissa tietenkin. Ohjaaminen hoituu siinä samalla.
Osapuolia on kolme, jokaisella oma kalustonsa. Toistaiseksi aluksia on vasta neljän alkutierin verran, eli hävittäjälinjalla liikutaan, vaikka toisessa päässä onkin fregattia ja raskasta hävittäjää. Kevyet hävittäjät liikkuvat ketterämmin kuin laiskanpulskeat fregatit. Saa nähdä, mahtuuko konseptiin raskaat risteilijät. Huokaan ja muistelen X-Wingin aikoja, vaan ehkä tässäkin joskus puikkelehditaan Star Destroyerin sulkutulessa.
Star Conflict ei ole yhtään paskempi yritys, pelimuodoissakin on omia koukkuja. Valtauksessa vallattavia paikkoja suojaavat automaattidronet, deathmatchissa pelaajat spawnaavat kuoleman jälkeen takaisin, mutta vain niin kauan kuin oman puolen johtaja on hengissä.
Kenttiäkin on vain pari eli peli on selkeästi avoimen betansa alkutaipaleilla. Eniten minua muuten mukavassa pelissä raastaa se, että alusta ohjataan vain ja ainoastaan kolmannesta persoonasta, sieltä pakoputkien takaa. Se ei vain kuulu tällaisiin peleihin paitsi vaihtoehtona.
Käyttöliittymä on worldoftanksmaisen selkeä ja ansaintalogiikka sama. Star Conflictista puuttuu toistaiseksi kunnon koukku, joten rahaa en projektiin sijoittanut. Sen verran yritystä löytyy, että lisään Star Conflictin seurantalistalleni.
Nnirvi
Wanhassa wara parempi
Tribes Ascend
www.tribesascend.com
Tribes oli aikoinaan nettiräiskinnän uranuurtaja, jolle sen hyvällä tavalla modernisoitu pojanpoika Tribes Ascend tekee kunniaa. Homman nimi on 90-luvun malliin nopea, oikeaan taitoon perustuva räiskiminen yleensä lipunryöstöhengessä. Tribes on yksi luokkapohjaisen räiskinnän kehittäjiä. Siinä missä normiräiskinnässä luokkia on kolme tai neljä, Ascendissa määrä on melkein triplat. Eri soturiluokkia on ehkä liiankin monta, ja kun jokainen voi vielä hienosäätää varusteitaan, ihan heti eivät tule rajat vastaan.
Räiskintänä Tribesista tekee haastavan se, että siinä nopea liikkuminen, myös ilmassa, yhdistyy tehokkaisiin mutta hitaita projektiileja ampuviin aseisiin. Moderniin räiskintään ja sen anteliaisiin hitboxeihin tottunut kuolee samaa tahtia itsetuntonsa kanssa.
Tribesin toinen erikoisuus on ”hiihtäminen” eli kitkaton liukuminen maata pitkin alamäistä vauhtia ottaen. Kun siihen yhdistetään rakettirepun oikea käyttö, saadaan nopea peli, jossa parhaat tulevat sillai tsiuh!, nappaavat lipun ja häviävät viuh!, kun minä vasta sanon heiiii!
Rahastaminen on hienovaraista eikä rahan polttaminen ole kovinkaan välttämätöntä, sillä pääasiassa vähennetään grindausta. Panin aikanaan Tribesiin rahaa, ennen kuin sain taas pitkän Battlefield 3 -kohtauksen. Paluu lipunryöstön turbomaailmaan ei todellakaan ollut kuin polkupyörällä ajamista, ja jos sanoisin ”mutta äkkiä olin taas vauhdissa”, valehtelisin.
Tribes Ascend on yksi vakavasti otettavan F2P-pelaamisen kulmakiviä.
Nnirvi
Tuhansien sotalaulujen maa
Planetside 2
www.planetside2.com
Call of Dutyt ovat söpöjä, siinä silmä kimmeltää, kun tusina videosoturia leikkii takapihalla liikuttavasti sotaa. Zoomaus Planetside kakkoseen, jossa sadat, jopa tuhannet pelaajat sotivat valtavalla taistelukartalla. Se on kuin scifiversio räiskintäklassikko Battlefield kolmosesta.
Planetside 2:n pahin vihollinen on se itse. Loin intoa hehkuen tilin ja törmäsin maksimivarpilla vaikeusmuuriin. Mitä tapahtuu? Pääsin johonkin halliin, missä netin normi-idiootit juoksivat, hyppivät, ampuivat kattoon ja seisoivat hiljaa paikallaan. Miten hemmetissä pääsen pelaamaan?
Kiitos Pelit-lehden tammikuun Planetside 2 -arvostelun ja oppaan pääsin jonkinnäköiseen alkuun, mutta senkin jälkeen pelin sulavuuden ja selkeyden unohtava ote jaksaa hämmästyttää. Planeetta Auraxiksen pinnalla meno onneksi paranee, sillä taistelumielessä Planetside 2 on peli paikallaan.
Kehnompaa grafiikkaa ja vähemmän sulavaa pelattavuutta lukuun ottamatta meno on puhdasta Battlefieldiä. On jalkaväkeä eri luokkiin jaettuna, erilaisia ajoneuvoja moposta tankkiin ja ilma-alukset päälle. Expaa kerätään ja uutta kamaa avataan, eli koukku on paikallaan. Heti teki mieli avata ja suoristaa mutkia Visaa vinguttamalla.
Pelikokemus vain on aika vaihteleva. Tuurilla pääsee raivokkaisiin vääntöihin jonkun kartankulman herruudesta, kymmenien, jopa satojen pelaajien tunnelmalliseen tulitaisteluun. Huonolla tuurilla eli vääränä päivänä väärään aikaan taistelukentillä seilaa pari orpoa piruparkaa sektoreita valtaamassa. Peli kaipaisi jotain mekanismia, joka loisi planeetan valtaukseen loogisen metastruktuurin.
Koska F2P-peleissä on aina vaihtelevan kokoinen paskasakkiongelma, siitä ja pelin mittakaavasta johtuen Planetsidessa kaverit eivät todellakaan ole huono idea. Omien puutteessa voi ehkä huudella Pelit.fi:läisten perustaman Planeettaosasto Pelitin suuntaan. Se pelaa Millerillä, Tasavallan riveissä.
Kaikessa kulmikkuudessaan Planetside 2 on varsin ainutlaatuinen kokemus.
Nnirvi
Punalentäjien kiusana
War Thunder
warthunder.com
Pelasin vuosia IL-2 Sturmovik -lentosimulaattoria ja maksoin siitä moneen kertaan, kun periaatteessa samasta pelistä julkaistiin hieman muokattuja lisälevyjä. Vanha rakas teki odottamattoman paluun elämääni, kun osin Sturmovik-tiimistä koostuva Gaijin Entertainment julkaisi War Thunder -lentoräiskinnän.
Mekaniikka on simppeli. Taisteluissa pärjäämällä kerää kokemusta ja pelivaluuttaa, jolla hankitaan parempaa kalustoa. Pelimuodot arvotaan lennosta, mikä ei ole ideana ihan paras mahdollinen. Osa pelaajista lähtee heti ottelun alettua taistelusta, jos heillä on valikoimissa vain pommikoneita, mutta pelimuoto keskittyykin ilmataisteluihin.
Vaikeustasoja on kolme. Suosituin arcade vähän tasapäistää koneita, koska kaikki saavat ketteryys- ja tehobonuksia. Kiinnostavimmissa historic battleissa apuja ei ole, mutta koneet taistelevat vain oman maansa riveissä. Lopputuloksena saksalaisilla pääsee peliin heti, muilla joutuu odottelemaan. Full realistic battleissa on pakko lentää ohjaamokuvakulmasta ja meno on jo simumaista, mutta pelaajat puuttuvat.
War Thunder ei ole simulaatio, ei edes yritä olla, vaan moninpelattava räiskintäpeli ilmailuteemalla. Ilmataisteluun mahtuu mukaan kolmekymmentä soturia, ja simujäärien harmiksi hiiri toimii lentokoneohjaimena yhtä hyvin kuin ilotikku. Hiirellä ampuu tarkemmin, mutta ilotikulla pystyy paremmin väistelemään, joten pudotusmäärät ovat molemmilla aika samaa tasoa.
Kalusto keskittyy toisen maailmansodan koneisiin, joten lennettävänä on mersua, spittiä, sturmoa. Käytännössä kaikki klassikot. Mallinnustyö edistyy pikkuhiljaa, ja venäläiseen lähdekoodiin kuuluva neuvostoliittolainen historiankirjoitus menettää painoarvoaan, eivätkä neuvostokoneet ole enää hetkeen olleet ominaisuuksiltaan ylivoimaisia.
Tosin historian seuraaminen haittaa pelitasapainoa. Esimerkiksi japanilaiset tekivät vanhentuneen ilmasotataktiikkansa takia koneistaan tehottomia, mutta ketteriä ja keveitä poistamalla panssarointia niin lentäjän kuin polttoainesäiliöiden ympäriltä. Lopputuloksena lennän vain harvoin japanilaiskoneilla, koska niillä pelatessa palaa ensin kone ja sitten pinna.
Varsinaista loppupelisisältöä ei ole, mutta Gaijin Entertainmentin villinä visiona on yhdistää peliinsä vielä panssarivaunut ja laivat, jotka kaikki ovat pelaajien komennettavissa ja grindattavissa. Suunnitelmalle ei ole kuitenkaan annettu virallista aikataulua. Jos nettipeli ei maistu, War Thunderissa on (hieman yllättäen) myös yksinpelisisältöä. Kampanjamuotoisia tehtäviä voi pelata yksin ja kaverin kanssa, ja tehtävien läpäisystä saa jopa kokemuspisteitä ja rahaa.
War Thunderkaan ei ole virallisesti ulkona, vaan vasta avoimessa betassa. Tosin oikeaa rahaa voi jo käyttää. Rahalla saa nopeammin kokemuspisteitä ja pelivaluuttaa, enemmän koneita arcadetaisteluihin ja tavallista paremmin tuottavia premiumlentokoneita. Ne ovat usein sotasaaliskoneita vieraan maan väreissä. Maksamalla ei saa voittoa, mutta rusinat pullasta sentään.
Tuksagee Airman
Lentää kuin leppäkeihäs
World of Warplanes
worldofwarplanes.com
Wargaming yrittää saada salaman osumaan kolme kertaan samaan paikkaan, sillä Word of Tanksin miljoonamenestystä seuraavat World of Warplanes ja World of Warships. Sotalaivat ovat vielä telakalla, mutta sotakoneilla pääsee jo lentämään.
World of Warplanes on äärimmäisen arcademainen näkemys lentämisestä. Sakkaus, syöksykierre ja muut lentäjän virheestä johtuvat ongelmat puuttuvat kokonaan lentomallista, sillä pelimoottori on sama kuin tankkipelissä. Lopputulos tuntuu War Thunderiin verrattuna rumalta ja raskaalta. Rahaa ei voi vielä käyttää, mutta jatkossa sillä saa premiumtilin, lisää konepaikkoja ja koneen suorituskykyä parantavia lisävarusteita.
Toisesta maailmansodasta Koreaan asti kattava kalustovalikoima on vielä hyvin niukka, esimerkiksi brittiläiset koneet puuttuvat kokonaan ja raskaita pommikoneita ei vielä ole. Kilpailija War Thunderissa on lennettävänä liki kaikki Suomen ilmavoimien konetyypit. Lisäksi Wargaming painottaa suunnittelussaan vääriä asioita. Kun fiilikseni syntyy toisen maailmansodan klassikoista, pelintekijät haluavat mukaan koneita, jotka ovat aikanaan lentäneet vain piirustuspöydältä roskakoriin.
War Thunderiin verrattuna World of Warplanesia vaivaa selvä osumapistepohjaisuus. Kun War Thunderissa vihollisen voi pudottaa yhdellä sarjalla ohjaamoon, World of Warplanesissa naputetaan osumapiste kerrallaan vastustajan pinnoja pois. Lisäkiusana ainoa edes etäisesti toimiva ohjaussysteemi on hiiri–näppis-yhdistelmä, mutta ohjauksessa ollaan menossa tasaisesti parempaan suuntaan. Ensilennollani viime vuonna en edes ymmärtänyt, miten konetta oli pelissä tarkoitus ohjata.
World of Warplanes on vasta suljetussa betassa, joten pelioikeutta joutuu anomaan ja hetken odottamaan. Kehitystyö on vielä niin pahasti kesken, että kannattaa pelata mieluummin War Thunderia. Jos yhtään osaan tulkita ennusmerkkejä, tilanne ei muutu julkaisun jälkeenkään.
Tuksagee Airman
