Onko aikaa tosiaan kulunut jo vuosi? Aloitin World of Warcraftin pelaamisen vuoden 2005 alussa käynnistyneessä lopullisessa betatestissä, kun peliä aikaisemmin korealaisilla betaservereillä ja eurobetassa kokeillut kaverini ei mistään muusta enää jaksanut puhuakaan.
Lähtökohtani olivat hyvin skeptiset, sillä en nähnyt pelissä mitään aikaisemmista massiivimoninpeleistä poikkeavaa. Samaa tavaran ja tasojen grindausta, virtuaalikaman keräämistä vain sen keräämisen ilosta. Päivästä toiseen, kiinnostaako ketään?
Kyynisyys katosi nopeasti. Blizzardin iloisesti väritetty fantasia vei ensin pikkusormen, sitten koko käden ja vapaa-ajan kaupan päälle. Hulluinta hommassa on se, että olen varsin tietoinen koko touhun periaatteellisesta turhuudesta, mutta silti linjoille tulee mentyä lähes joka ilta ja hommasta nauttii. En ole tätä ennen pelannut mitään peliä yhtä pitkään, online- tai offline-muodossa. Blizzardin on siis täytynyt tehdä jotain oikein.
Tiikeri ja taisteluväsymys
Päähahmona toimivan hunterin tasokatto tuli täyteen nopeasti jo alkuvuodesta, minkä jälkeen oli hetken aikaa hauskaa vain nostaa taitoja ja viimeistellä muuta osaamista. Lisäksi tason 60 ratsu piti tietysti hommata, mutta hulluna keräilijäluonteena mikä tahansa tavallinen menopeli ei kelvannut.
Siispä grindasin kuuden viikon ajan Winterspringin furbolgeja, ja toukokuun lopussa sain serverin ensimmäisenä alle oman Winterspring Frostsaberin. Seuraava samanlainen ratsu ilmestyi serverille vasta lokakuun lopussa, nyt niitä on käsittääkseni kolmella hahmolla.
Uudella ainutlaatuisella tiikerillä oli hetken aikaa hauska elvistellä Ironforgessa, mutta sitten hommasta alkoi kadota maku. Kesälomalla kokeilin warriorilla pelaamista, mutta kirjan lukeminen pihakeinussa voitti linjoilla roikkumisen.
Kuukauden tauon jälkeen olin valmis lopettamaan koko homman: kaikki mahdollinen tuntui olevan jo tehty, eivätkä instance-luolat iskeneet pätkän vertaa. Niistä ennen tasoa 60 vain Zul'Farrak oli hauska, muissa oli liikaa vaivaa niistä saatavaan hyötyyn nähden, ja design oli tylsää.
Päätin antaa Scholomancelle, Stratholmelle, Dire Maulille ja L/UBRS:lle vielä mahdollisuuden ennen lopullista jousen naulaan ripustamista, jälleen pitkälti kaverin vaahtoamisen ansiosta. Hämmästyksekseni WoWista aukesi kokonaan uusi puoli, jollaista en ennen tasoa 60 juuri ollut nähnyt: pelissähän on myös moninpelaamista vaativaa sisältöä! Melkein kuolemaan päässyt pelikipinä roihahti taas uuteen liekkiin.
Hyppy seuraavalle tasolle
Kuukauden hektisen instoissa ravaamisen jälkeen hahmon niskassa alkoi olla paras mahdollinen saatavissa oleva sininen varustus. Jälleen kerran oltiin valinnan edessä, sillä seuraava askel eteenpäin olisi siirtyminen isojen poikien koluamaan 40 hengen Molten Coreen.
Sen hetkinen kiltani oli pieni eikä jäsenillä tuntunut olevan innostusta MC:n tekemiseen. Ei auttanut muu kuin vaihtaa kiltaa, ja lyhyen neuvottelun jälkeen onnistuin pääsemään kasvamassa olevaan raidikiltaan, jonka päämääränä oli nimenomaan loppupelin ison raid-sisällön kokeminen.
Sen jälkeen en ole taakseni katsellut. Molten Coren ensimmäiset wipe-viikot ovat historiaa ja kilta farmaa luolastoa vakituisesti. Molten Coren loppupomo Ragnaros kaatui ensimmäisen kerran joulukuun alussa parin viikon vakavamman harjoittelun jälkeen.
Kuin huomaamatta hahmon varustus on muuttunut sellaiseksi, josta aikaisemmin saattoi vain haaveilla Ironforgessa toisia pelaajia tutkiessani. Trinkettejä ja melee-aseita lukuun ottamatta päällä on pelkkää epic-luokan kamaa, tosin toinen sormus on vielä kauneusvirheenä sininen. Molten Coresta ja Onyxialta en varsinaisesti enää tarvitse mitään, Ragnarokselta voin vielä huolia pari esinettä kokoelmaa täydentämään.
Kimpassa on kivempaa
Molten Coren jälkeen tulee yhä uusia haasteita. Vuoden alussa killan päähuomio siirtyi seuraavan askeleen instanssiin, Blackwing Lairiin. Tämä lähes pelkästään pomotaistelusta toiseen siirtyvä instanssi on hauskaa vaihtelua Molten Coren farmaamisen jälkeen. Paikan ulkoasu on onnistunut ja pomotaistelut ovat mukavalla tavalla erilaisia aikaisempaan verrattuna. Kirjoitushetkellä BWL:n ensimmäinen pomo on jo farmausasteella ja kilta hakkaa päätään seuraavaan pomotaisteluun, isoon lohikäärmeeseen. Sen pitäisi kaikkien merkkien mukaan olla jo hengetön, kun lehti tulee ulos.
Yksi World of Warcraftin menestyksen syistä on varmasti se, että se tarjoaa paljon monenlaisille pelaajille. Se on ennen tason 60 kattoa jopa verkossa pelattava yksinpeli jos niin haluaa, mutta tasolla 60 se muuttuu täysin erilaiseksi, yhteisölliseksi moninpeliksi. Molemmat osat ovat hauskoja ja kevyempi alku auttaa pääsemään peliin sisälle ennen loppupelin keskittymistä vaativia ryhmäpelejä.
Loppupelin vaativammat instanssit ovat hauskoja pähkinöitä, joiden opettelu vie aikansa, mutta tulosten saaminen tuntuu sitäkin paremmalta. Itselläni on vielä reilusti intoa laahautua harjoittelemaan seuraavan pomotaistelun taktiikoita ja välillä grindata rahaa korjauskustannuksiin.
Saattaapa olla, että istun pelin ääressä myös vuoden päästä, sillä uutta sisältä tulee mukaan sopivaa tahtia. Sitä odotellessa päämääränä on täyden Dragonstalker-setin kerääminen. Sen eeppisyyden näkee jo väristä, joka on jostain ihmeen syystä purppura. Onneksi 3D-malli on edes hieno.
