Niin siinä lopulta kävi, että vuosituhat vaihtui. Ja millä tavalla! Voi pettymysten pettymys. Yksikään ydinvoimala ei atomisoitunut, yksikään hissi ei hyytynyt kerroksen välille, lentokoneet pysyivät ilmassa ja pääsivät kaiken lisäksi onnellisesti alas. Pah. "Y2K tappaa talossa ja puutarhassa" -opukset eivät kelpaa edes kirja-alen markan koriin.
Allekirjoittaneen taloudessa koitti kuitenkin uusi aikakausi. Vanha, kehno, ansiokkaasti palvellut Pleikkari siirtyi osaeläkkeelle ja uusi, joskin käytetty kone tuli tilalle. Käytetty sen takia, ettei uusissa köpömalleissa ole sarjaporttia. Nyt maailma hymyilee ja pelit latautuvat sutjakkaasti ilman yskimisiä. Konetta voi jopa pitää pöydällä vaaka-asennossa, mikä näyttää järin kummalta. Lieköhän PlayStation 2:n pystyynpistomahdollisuus muuten ennakointia DVD-asemaongelmille...
Vaikka vuosituhat vaihtui Pleikkari-pelimiehen silmin kuin huomaamatta, pelibisnes on käymässä läpi suurta, ehkä jopa järisyttävää mullistusta.
Markkoja on kulkenut pelikauppojen hyllyjen läpi ennenkin miljoonia, mutta vasta nyt pelaaminen on piirun päässä massojen viihteestä. Pelitalot ovat lisäksi huomanneet karun totuuden: ainoastaan joka viides peli tuottaa voittoa, muut julkaistaan silkasta julkaisemisen ilosta. Nyt pelitalot ovat tietenkin kaikessa neroudessaan päättäneet ryhtyä julkaisemaan ainoastaan pelejä, jotka menestyvät.
Suurista pelitaloista Electronic Arts oivalsi tämän jo vuosia sitten, mistä ovat todisteena jokavuotiset hittipelien päivitykset. Need For Speed, NHL Hockey, FIFA Soccer ilmestyvät vääjäämättä alati uudestaan ja käyvät myös aina kaupaksi. Ja nyt samat pelit voi päivittää PS2:lle.
Intohimoisille PC-pelaajille murros on raju. Useat pelitalot ovat jo lopettaneet sellaiset projektit, joiden kohdeyleisö on etukäteen arvioituna liian pieni. Monimutkaiset lentokonesimulaatiot ovat historiaa, eikä hiirivetoisia seikkailupelejäkään, takavuosien hittejä, enää kannata juuri tehdä. Olipa lajityyppi mikä tahansa, järkevämpää on tehdä konsolipeli. Konsolipelejä kun sentään vielä myydään toisin kuin tietokonepelejä. Tee tuote sinne missä markat luuraavat on liiketaloudellisesti jääväämätön ja perusteltu motto.
PlayStation 2 ilmestyy juuri sopivaan väliin. PC:n aika taloudellisesti kannattavana pelialustana alkaa olla ohi. Viimeistä pelikoneteknologiaa kaipaavat ja 3D-korttihuuman kokeneet pelintekijätiimit hyppäävät mieluusti teknisiltä ominaisuuksiltaan maukkaimman pelikonsolin matkaan. Siinä missä PC-pelien kirjo kuihtuu, PlayStation-pelien kirjo kasvaa. Vaikea kuvitella esimerkiksi Command & Conquerin luojien tekevän 3D-toimintaseikkailua a la Lara. Eikä Hexeneillä herkutelleen Ravenin ensimmäinen PS2-hitti taatusti ole söpötasohyppely.
Segan sinänsä vielä vuosi sitten järkevältä vaikuttanut idea PC-strategiapelien helposta käännettävyydestä Dreamcastille menettää yhtäkkiä tyystin merkityksensä. Tätä menoa PlayStation 2 -pelit ovat niitä, joita käännetään PC:lle ja hyvässä lykyssä muille konsoleille.
Tämän vision edellytyksenä on Sonyn uuden ihmevempaimen menestys, mikä tuntuu toisaalta lähes itsestäänselvyydeltä. Viimeisten huhujen mukaan entisen pelijätin Nintendon uusi superkonsoli Dolphin ilmestyy kauppoihin aikaisintaan keväällä 2001. Sonylla eivät voisi olla pelipullat paremmin uunissa.
Pelitalojen varman päälle pelaaminen on silti huolestuttavaa. Jos kaikki maailman ajopelit ilmestyvät jatkossa PS2:lle, kuukaudessa ilmestyy kymmenen aivan asiallista ja kohtuullisen hyvää ajopeliä. Niistä kaikista ei yksinkertaisesti voi tulla hittiä. Pelitalojen strategia on siis tässä suhteessa tuhoon tuomittu. Pelkkä jatko-osien suoltaminen ei sekään jaksa pitää yllä kiinnostusta loputtomiin.
Onhan meillä onneksi Japani ja Japanissa tukku omituisia otakuja, joiden pelihalut ovat tyystin kummalliset. Valitettavasti Japanin-tuliaisia ei saa Anttilan hyllyltä, ja jos saisikin ne eivät välttämättä edes toimisi kotomaan koneella. Eikä viisitoista periaatteessa täysin samanlaista musiikinnytkepeliä sekään kuulosta järkimiehen nirvanalta.
Silti Japanin-erikoisuuksien julkaiseminen on mielekästä. Vaikka kyseisten pelien kohdeyleisö ei päätä huimaisikaan, valmiin jo tehdyn pelin kääntäminen ja julkaiseminen uusilla markkinoilla ei ole niin kallista kuin kokonaan uuden pelin tekeminen.
Massojen markkinat ovat pelibisneksessä uutta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että voiton maksimoimiseksi kannattaa tehdä sellaisia pelejä, jotka myyvät, eikä pelejä, joista peliarvostelijat tykkäävät. Raha puhuu. Kuinkahan kauan menee kun pelikriitikko on jukkakajavamainen "huippupelien" puolestapuhuja, pelien, joita kukaan ei jaksa pelata mutta jotka varmasti ovat hienoja ja voittavat kultaisia karhuja ja maapalloja jossakin napapiirin tuolla puolen järjestettävillä "taidepelifestivaaleilla".
Tätä nykyä gonzoli-markkinoilla arvostelijat ja ostava yleisö ovat jopa liikuttavan yksimielisiä.
