Wallace and Gromit’s Grand Adventures: The Last Resort ja Muzzled ja The Bogey Man (PC) – Koirankoukkuja kahdelle

Lomakeskus kellarissa? Lentävä jäätelöauto? Miksen opiskellut keksijäksi?

Wallace & Gromit -seikkailupelisarjan ensimmäisestä episodista (Pelit 5/2009, 87 p + Pelit suosittelee) jäi niin hyvä maku suuhun, että seuraavaa suupalaa odotin innolla. Telltale pysyy aikataulussa, ja muutaman kuukauden sisään on tupsahtanut kakkos- , kolmos- ja nelososa. Jokainen episodi on oma kokonaisuutensa, mutta taustalla kulkee juonikuvio, jonka langat punotaan yhteen viimeisessä osassa.

Lomaparatiisi kellarissa ja Monty Py… Muzzlen kiertävä sirkus

The Last Resortissa Wallace saa sateisena kesäpäivänä nerokkaan idean: hän perustaa kotiinsa lomakeskuksen. Asiakkaiksi haalitaan kaikki kulmakunnan asukkaat, joista suurin osa on tullut tutuiksi jo ensimmäisessä osassa. Peliympäristö ei ole ykkösosasta juuri muuttunut, eli pelissä liikutaan lähinnä kodin ja kaupungin aukion väliä. Toki lomakeskukseksi muuttunut talo on hyvin erinäköinen, mutta pieni höh-fiilis liiasta tuttuudesta väistämättä seuraa.

Verrattuna ykkösepisodiin The Last Resort on hienoinen pettymys. Huumori, Telltalen valtti numero yksi, on välillä väkinäistä ja jolkuttaa ennalta arvattavia polkuja. Agatha Christien murhamysteerioiden tyylin tavoittelu onneksi toimii. Episodin päättävä finaali on omituisen valju. Tuntuu, että kakkososa on tarkoitettu täytejaksoksi, jonka aikana kehitystiimi keräilee voimiaan.

Ja kas, sarjan kolmas osa, Muzzled, on tosiaan selkeästi ponnekkaampi. Pelattavana on uusia paikkoja, hahmokatras uusiutuu ja vitsit osuvat napakammin maaliinsa. Kolmososassa päänvaivaa aiheuttavat kodittomiksi joutuneet koirakodin asukit. Apuun tarjoutuu herra Montgomery Muzzle, joka järjestää hyväntekeväisyysfestivaalin koirien hyväksi. Tivoliympäristö tuo kaivattua lisäpiristystä seikkailuun, ja juoneen on saatu onnistuneita käänteitä. Kaiken lisäksi kolmososan lopetuksessa tavoitetaan jälleen se henki, joka kakkososassa oli ajoittain hukassa. Siinä on samanlaista hektisyyttä kuin ykkösepisodissa ja alkuperäisissä vaha-animaatioissa.

Wallacen ja Gromitin mahtavat seikkailut saavat päätöksensä sarjan neljännessä osassa The Bogey Man, jossa pääosassa on pallopeleistä tilaa vievin eli golf. Wallace on jäänyt kiipeliin naapurissa asuvan vanhapiika Felicityn tulkittua tämän tunteita hivenen väärin. Ainoa pelastus avioliitolta on luonnollisesti golfklubin jäsenyyden hankkiminen. Kuten juonikuvauksesta kuulee, meno on ehtaa W&G:tä.

Ei enää ensimmäisellä sisään

Ongelmataso on säädetty satunnaispelaajaa silmällä pitäen, mutta mukana on myös muutama kinkkisempi pulma. Tuskallisista inventaario-ongelmista ei tarvitse murehtia, sillä tavaraa kertyy mukaan aika vähän. Jos jumiutuminen uhkaa, säädettävä vinkkitoiminto auttaa yleensä eteenpäin. Bogey Manissa pulmaruuvia on kiristetty jonkin verran ja ongelmien kanssa saa pähkäillä enemmän. Tosin mukaan on livahtanut myös pari turhan epäloogista ongelmaa. Tästä huolimatta yleinen vaikeustaso on hyvä ja peli soljuu sopivalla vauhdilla eteenpäin. Kakkososa hujahti läpi kahdessa, kolmososa kolmessa ja nelososa neljässä tunnissa.

Ääninäyttely ja musiikki ovat erinomaisia, juoneen pääsee hetkessä kiinni, pääkaksikon toilailuja on ilo seurata ja ilmeikkäät hahmot naurattavat jo sellaisenaan. Pisteenä i:n päällä väkivallan puute tekee peleistä helposti koko perheen hupia. Ei näistä peleistä oikein voi olla pitämättä. Ainoa valituksen aihe on se, ettei neljänteen osaan ole tullut juuri mitään uutta. Uusia pelattavia paikkoja on vain muutama ruudullinen, muuten pelissä seikkaillaan aiempien osien tapaan edelleen Wallacen kotona ja kaupungin torilla, mikä ei innosta pelaamaan samalla tavalla kuin aiempia osia. Vertailun vuoksi Sam & Max -seikkailujen viimeisessä osassa kurvattiin Kuuhun.

Kaiken kaikkiaan kakkos- ja kolmosepisodit eivät tarjoa aivan yhtä hienoa elämystä kuin ensimmäinen episodi, vaikka ne eivät missään nimessä ole huonoja. Päätösjaksokaan ei ole huono, mutta sarjan finaaliksi se on turhan hampaaton. Pelatessa kasvoilla leijuu kyllä kaunis hymy, mutta ääntä ei kuulu. Aihe ja lähtötilanne olisivat tarjonneet paljon kutkuttavampia mahdollisuuksia. Mallia olisi voinut ottaa vaikka Fright of the Bumblebeesin ja Muzzledin loppukekkereistä, joissa animaatioiden vilske oli tavoitettu hyvin.

Wallace & Gromit ei ole samanlainen täysosuma kuin Samin ja Maxin seikkailut, vaikka siihen olisi ollut kaikki ainekset. Hinta–laatu-suhde on silti mainio ja Grand Adventures on kelpo paketti, joka tavoittaa animaatioiden tunnelman huonoimmillaan kohtuullisesti ja parhaimmillaan lähes täydellisesti. Peliä voi huoletta suositella kaikille, jotka etsivät sopivaa välipalapelaamista. Parhaiten se iskee, kun verryttelee ennen pelaamista Nick Parkin alkuperäistuotosten kanssa.

* * * * *

Wallace ja Gromit – saveen puhallettu henki

Vaha-animaatioissa on kaksi nimeä ylitse muiden: tšekkiläinen Jan Švankmajer ja englantilainen Nick Park. Heidät erottaa siitä, että Švankmajerista ei puhuta lasten ja heikkovatsaisten kuullen, mutta Parkin teokset sopivat kaikille iästä, sukupuolesta ja muista turhista muuttujista riippumatta.

Parkin elokuvat ovat olleet Oscar-ehdokkaana viisi kertaa, mutta palkinto on irronnut ”vain” neljästi. Opinnäytetyönä syntynyt ensimmäinen Wallace & Gromit -pätkä Suurenmoinen huviretki (1989) hävisi aikoinaan palkinnon Parkin toiselle elokuvalle Koti kaikilla mukavuuksilla. Suurenmoinen huviretki on suosikkini, vaikka sen yksityiskohdat ja animointi ovat selvästi myöhempiä filmejä karkeampia. Siinä seikkailuja pelkäämättömät sankarit rakentavat avaruusaluksen ja matkaavat Kuuhun.

Todellinen läpimurto tuli vuonna 1992, kun Väärät housut räjäytti pankin. Wallace ja Gromit saavat asuntoonsa vaarallisen vuokralaisen, pingviinin. Elokuvalla oli vaikutusta myös ammattipiireissä, sillä se nosti vaha-animoinnin tasoa näyttäessään mitä kaikkea stop-motion-tekniikalla voi saada aikaan.

Vuonna 1995 tullut Läheltä piti kertoi sankarikaksikon elämästä ikkunanpesijöinä ja esitteli katsojille Late Lampaan. Latesta tuli niin suosittu, että se sai lopulta oman sarjansa. Ainoa täyspitkä W&G-pätkä Kanin Kirous (2005) nähtiin meilläkin elokuvateattereissa. Siinä sankarikaksikko jahtaa ihmiskania pelastaakseen pikkukylän vuotuisen vihanneskilpailun. Elokuva voitti täyspitkien animaatioelokuvien Oscarin.

Sarjan uusin on lyhäri Paakarin painajainen (2008), joka ei muiden osien tavoin sovi perheen pienimmille. Elokuva lisää sarjaan siitä aiemmin puuttunutta synkkyyttä. Yhtä kaikki mukana on yhä sarjan kantava voima eli nokkela ja lämmin huumori.

Elokuvien lisäksi on vielä Cracking Contraptions eli muutaman minuutin mittaisia lyhäreitä, joissa Wallace esittelee Gromitille toinen toistaan hullumpia keksintöjä.

Huom! Late ei ole ainut spin offin tehnyt vaha-animaatiolammas koko elokuvahistoriassa, sillä Laten omassa sarjassa esiintynyt piskuinen Timmy-lammas on sekin saanut oman sarjansa nimeltä Timmy Time.

84