Englannissakin käytiin sisällissota, jossa vastakkain olivat punaiset ja valkoiset. War of the Roses palauttaa mieliin tämän ajan, jolloin miehet paitsi olivat rautaa myös päällystetty teräksellä.
Kuuman haarniskani sisällä tuoksuu ihan jotain muuta kuin ruusut. Ritarillisuus ei ole kuollut, se vain haisee siltä. Tarraan pitkämiekkaani, isken visiirin kiinni (suojabonusta varten), sillä kolme Yorkin koiraa lähestyy lippuani. Klang! Swih! Zong! Nyaaargh! Hei, raukkaa ampua nuolilla!
Turhaan huidon, ylivoima on voimaa, ja lopulta kalpa mäjähtää kassiseeni. Vajoan maahan. Valtakuntani hevosesta!
Ruusu, kuninkaan morsian?
Suomea aikanaan vähemmän liikuttanut Ruusujen sota käytiin 1455–1485 Lancasterin ja Yorkin sukujen välillä, palkintona tietysti Englannin valtaistuin. Kumpikin kuului Plantagenetin sukuhaaraan, tunnuksina olivat punainen ja valkoinen ruusu. Kisa ratkesi Bosworthin taistelussa Henry VII Tudorin eduksi. BBC:n dokumenttisarja Blackadder paljasti, että Lancasterin ehdokkaan Rikhard III:n tappoi vahingossa Yorkin herttuan nuorempi poika, sir Edmund Plantagenet.
Miksi kutsutaan peliä, jossa pääosaa esittää kaksi Plantagenetin suvun haaraa? No plagiaatiksi. Mount & Blade on saanut kauan yksinhallita keskiaikaisen sodankäynnin valtakuntaansa, mutta nyt ritaripelien kuninkuuskamppailu on käynnistynyt. Klassikon haastaa oma suku, sillä Mountiakin levittävän Paradoxin oma kruununtavoittelija Fatshark iskee selkään hyvin suoraviivaisella kloonilla.
Keskiaikaan sijoittuva Ruusujen sota on puhdasta moninpeliä, valittavana turha team deathmatch ja aina toimiva lippujen valtaus eli conquest. Peli tukee aina 64 pelaajan matseja, mutta pääasiassa servuilla hilluu 32 metallisoturia. Taistelukenttiä on toistaiseksi vaivaiset seitsemän.
Siivu miekkapiirakkaa
Aihepiirin lisäksi myös teräaseilla tappamisen mekaniikka on varastettu suoraan Mountista. Napin painalluksen jälkeen hiiren heilautuksella määrätään, millainen lyönti lähtee. Suuntaa ja sen tehoa ei tarvitse arvailla, sen näkee näppärästä piirakasta. Blokkaus sujuu samalla tekniikalla, pitää vain arvata, mistä suunnasta isku tulee. Se vähän haittaa, että meno on kuin larpissa, ainakin aseet ovat boffereita: isku kuin isku, hipareita irtoaa ihan liian vähän. Plussaa sentään siitä, että mahdollinen vahinko kerrotaan rehdisti numeroilla. Klong!-ääni ja kilpisymboli kertovat, että nyt rääppä turhaan hakkaat haarniskamiestä.
Henkilökohtaisesti suurin ongelmani on, ettei peli tarjoa muuta näkymää kuin selän tuijottelun. Yleensä 3rd personilla pakotetaan katsomaan hienoja taisteluanimaatioita, mutta Ruusujen sota on ihan yhtä tönkköanimoitu kuin Mount & Blade. Se on pientä, että takaapäin osa taistelijoista liikkuu saman näköisesti kuin kookospähkinäritarit Monty Python’s Holy Grailissa, se ei, että joukkotappeluista tulee ärsyttävän sekavaa huitomista.
Jousissa vaihtoehdot ovat normijouset ja kaaripyssyt. Ensimmäisten etu on tulinopeus, jälkimmäisten suurempi teho, mikä tarkoittaa samalla parempaa osumistarkkuutta, koska nuoli tippuu matkalla vähemmän. Jousilla on selkeästi helpompi osua kuin Mount & Bladessa, mikä onkin oikein, sillä Englannin jousimiehet olivat aikansa parhaat.
Hevostelu häviää Mount & Bladelle.
Nuija ja tosi nuija
Ruusujen sodassa on ideoita, jotka Mount & Blade saisi suoraan varastaa, ensimmäisenä hahmonkehityksen. Kun jaksaa vähän levelöidä, pääsee ohi valmishahmoista ja kunnolla kustomoimaan omia ritareitaan. Kultarahoilla tai kokemuksella avattavia aseita, haarniskoita ja ominaisuuksia riittää. Hinta vain on sen verran halpa, että parissa illassa suurin osa on auki.
Siksi taistelukentällä möyrivät optimoidut haarniskahirmut ja ketterät robinhoodit. Kelpaa siinä joukossa aloitella peliä, koska aluksi on käytössä vain yksi valmisluokka, täysin käyttökelvoton footman. Nimi on täysosuma: hän todella jää jokaisen jalkoihin. Aloitus lieneekin syy käsittämättömiin ”yhyy korkea oppimiskynnys” -arvosteluihin.
Hahmojen kehitys poislukien Fatshark on onnistunut jalostamaan aika vähän Mount & Blade: Warbandin (Pelit 6/2010, 86 p) näkemystä. Räiskinnöistä lainatut haavojen sitominen ja maahan isketyn tiimitoverin virvoittaminen toimivat metalliskenessäkin, mutta yksi historiallisesti aito käytössääntö erityisesti ilahduttaa synkkää matkustajaani.
Maahan kellistetyllä soturiparalla on kaksi vaihtoehtoa. Hän voi antautua anomalla armoa ja pääsee spawnaamaan uudestaan. Tai hän jää kellimään ja odottamaan, että asetoveri virvoittaa. Yllätys! Sieltä tulenkin minä ja tungen tikarin kypärän reiästä silmään, esimerkiksi. Raa’at lopetusliikkeet ovat pelien pekoni, niitä lisäämällä kaikki maistuu paremmalta!
War of the Roses on ihan viihdyttävää rettelöintiä, mutta uskalsin odottaa enemmän. En paljon, mutta kuitenkin. Ruusujen sota tuntuu keskeneräiseltä, ja varmaan onkin, koska Paradox ilmoitti perustaneensa pelille oman franchising-yksikön. Aloitus on silti tarpeeksi hyvä, että pidän visiirin auki Ruusujen suuntaan.
Ja toivon näkeväni muutakin kuin selkäni. Valtakuntani 1st personista!
Sir Vi
79
