Wario Land palauttaa mieliin tasoloikkien kultakauden, jolloin ideat oli pakko tiivistää erinomaisesti toimiviksi peleiksi.
Nintendolta on odotettu hartaasti uutta 2D-tasohyppelyä Wiille. Haikailu ei ole tunkkaista nostalgiaa, sillä parhaimpien kaksiulotteisten tasoloikkien yksinkertaisuus ja haastavuus nostivat riman korkeuteen, johon nykyloikat eivät yllä.
Mitä useampi aisti on mukana, sitä konkreettisempi on takauma. Wiimoten käyttö padina Wariossa, kaksin käsin poikittain, saa tuntumaan kuin kourassa olisi taas 8-bittisen Nintendon legendaarinen kapula. Ohjain on pieni ja kulmikas (ei haittaa!), ja käytössä on vain ristiohjain ja kaksi nappia. Kontrollit kunnioittavat perinteitä ja ovat digitaalisen tarkat.
Edestä ja takaa
Taustatarina on suoraan sienimaasta. Vemputusmaa on pulassa. Jokaisen tason lopussa odottaa pelastusta pikkuhippiäinen, ja itse prinsessa vartoo viimeisessä linnassa. Erona Marion vonkausreissuihin on se, ettei Wariota kiinnostaisi prinsessan pelastaminen, ellei palkkiona olisi säkeittäin kultaa.
Wario ei juokse kovaa eikä loiki korkealle, sillä vauhdin ja taidokkaan hyppelyn sijaan pääpaino on kekseliäisyydellä. Päähaasteena on etenemisreittien löytäminen, joten tie pitää avata seiniä särkemällä tai ampumalla Wario tykillä jonnekin ruudun tuolle puolen.
Wario ei kavahda kontaktia, sillä iholle tulevat vastustajat vain hieman hidastavat massalla jyräävää paksukaista. Päälle hyppäämisen ja ryntäämisen lisäksi Wario voi paukauttaa nyrkillä maahan, potkia pökertyneet viholliset tieltä tai heitellä niitä pitkin ruutua. Heitoissa lentoradan ratkaisee kapulan kallistuskulma. Kallistelua käytetään lisäksi lyhyessä lentelyssä ja pomotaisteluiden kulkupeliosuuksissa.
Kentät ovat kekseliään vaihtelevia. Jokainen kuljetaan kahteen suuntaan, ensin rauhallisesti aarteita etsien keijua pelastamaan ja lopuksi hippulat vinkuen aikarajan umpeutumista paeten. Paluumatkalla kuljetaan usein eri reittiä, joten menopaluu ei ole kenttien kierrätystä vaan hauska lisä. Todellista kiirettä ei tosin koskaan ole, sillä aikaraja on uskomattoman lepsu.
Vaikeustaso on retrohengen vastaisesti heppoinen. Jos rima vedetään näin alas, ei mikään tunnu miltään. Muutamaa kinkkistä kohtaa lukuun ottamatta kuolemanpelkoa ei tarvitse potea, sillä Wario kestää tolkuttoman määrän osumia.
Wario ja vastukset ovat kuin piirroselokuvasta repäistyjä. Varsinkin ilmeikäs Wario on hienosti animoitu. Ympäristöt ovat pelkistettyjä, mutta eivät mariomaisen tyylitellyn askeettisia. 2D-tasoloikka on komeaa katsottavaa isolla ruudulla. Vielä vaikuttavampaa olisi, jos koko laajakuva olisi käytössä eikä reunoja verhoiltaisi täytepalkeilla.
Musiikki on suurimman osan ajasta mitäänsanomatonta muzakia, joka ei pääse lähellekään Nintendon parhaita pimputuksia. Mukaan mahtuu vain muutamia valopilkkuja, joista junakentän länkkärimusiikki jäi parhaiten mieleen.
Seuraavaksi Mario?
Warion tasoloikka on viihdyttävä, muttei innostavan hauska. Suurin sormen heristys annettakoon helppoudelle ja lyhyelle kestolle. Homma on ohi muutamassa tunnissa, sillä kenttiä on vähän ja viikatemies käy vain pari kertaa kylässä.
Piilotettujen aarteiden metsästämisestä ja kenttäkohtaisten erikoistavoitteiden täyttämisestä saa lisähupia. Aarteen sijainti on usein helppo arvata, mutta kulkureitin keksiminen vaatii oivallusta ja sorminäppäryyttä. Vapaaehtoisessa puuhastelussa haaste on kohdallaan, mutta bonussisältö ei silti hyvitä ydinpelin helppoutta.
Vaikka aarteenmetsästys ei kiinnostaisi, joutuu kenttiä nuohoamaan useampaan kertaan. Viisi eri maailmaa vaativat karttojen ostamista eikä kenttien suoraviivainen läpäisy anna riittävästi pätäkkää kaikkien maiden avaamiseen.
Kaikkinensa Wario on pätevä kokonaisuus. Jos kimppapeliin nojaava Little Big Planet on moderni näkemys kaksiulotteisesta tasohyppelystä, niin Wario Land on perinteistäkin perinteisempi. Toivottavasti molemmille riittää kysyntää, jotta 2D-loikat tulivat jäädäkseen.
79
