Way of the Samurai on persoonallinen samuraiseikkailu. Tarina etenee monivalintakeskusteluissa, joiden vaihtoehdoilla on kerrankin vaikutusta tarinan loppuun eikä kuollutta sankaria pelasta edes load-loitsu.

Samurain tie ajoittuu vuoden 1878 Japaniin, jossa Tokugawan shogunaatti on romahtanut ja maan asioista päättää Meiji-keisarin hallituksen virkamiehet. Daimioiden eli lääninherrojen valta on murentumassa, sillä he joutuivat luovuttamaan maansa keisarille.

Tarinan perinteitä noudattava sankari saapuu sattumalta syrjäiseen Rokkotsun solaan, jossa vallassa on kolme omia etujaan ajavaa porukkaa: armeija, vanha Kurou-samuraiperhe ja Akadama-klaani, joka haluaa palauttaa samuraiden ylväät kulta-ajat. Joukkojen väliin rusentuvat paikallisen kylän viattomat asukkaat ja tilanne tuo mieleen Kurosawan erinomaisen Yojimbo-elokuvan.

Solassa tallustellaan vapaasti ja tapahtumia ohjaillaan valmiiksi purkitettujen puheenparsien sävyttämillä keskusteluilla. Kuten arvata saattaa, suunsoitto päättyy usein katanoiden kalskeeseen ja tuskanhuutoihin. Jokaiseen ongelmaan ei tarvitse puuttua, esimerkiksi sööttiä Suzu-tyttöä kovistelevien miekkamiesten touhuja voi katsoa päältä. Jos nahistelu tympii, pällistelykään ei ole pakollista.

Runsaista toimintavaihtoehdoista huolimatta tarinan lyhyys on selvä ongelma. Jos tietää mitä tekee ja miekka pysyy hyppysissä, kahden pelipäivän mittaisen keikan koluaa päätökseen noin tunnissa. Onneksi erilaisten loppujen ja välitapahtumien myötä retket Rokkotsuun ovat harvoin identtisiä. Tosin läpinäkyvien vaihtoehtojen seuraukset ovat umpituttuja muutaman illan jälkeen ja juttutuokiot taantuvat pian tuskalliseksi pakkopullaksi, sillä keskusteluja ei voi ohittaa tai nopeuttaa.

Puuhastelua pitkitetään muinaisella jipolla, joka riepoo ja ihastuttaa lähes yhtä paljon. Jos sankari heittää henkensä, seikkailu päättyy siihen paikkaan. Tilanne tallennetaan vain pariin otteeseen ja kuoleman jälkeen homma aloitetaan aina alusta. Samurain hengen puolesta saa tosissaan pelätä, mutta haudan takana kummittelee postuumin raivokohtauksen vaara ja samojen kuvioiden uudelleen junnaaminen. Raa'an tallennussysteemin puolesta puhuu erittäin nopeasti loppuun soljuva tarina.

Tylsät aseet

Kaksintaistelut rullaavat sujuvasti, mutta joukkomatsit jäykästi. Vaikka terän eteen lappaisi useita vihollisia yhtä aikaa, niitä vastaan nujakoidaan vain yksitellen. Jonotusnumeroa voi vaihtaa, mutta se ei tilannetta pelasta. Kamppailijat kinastelevat nokikkain ja vapaa ravaaminen kelpaa lähinnä edullisemman aseman etsimiseen.

Vastustajia pätkitään kevyillä ja raskailla iskuilla. Tanakat niitit rasittavat miekkaa ja jos niitä käyttää liikaa, terä heikkenee ja lopulta katkeaa. Peruslyöntejä voi ketjuttaa nopeiksi komboiksi. Sankari oppii taistelun tiimellyksessä erikoisliikkeitä, heittoja ja uusia liikesarjoja. Hätätilassa sekalaista rojua voi käyttää aseena. Jos kaikki miekat ovat poikki, ottelua jatketaan vaikkapa ämpäreillä ja tuoleilla.

Tanakkaa torjunta-asentoa ei läpäistä pelkällä lyönnillä. Terän taakse piiloutuvaa heppua horjutetaan joko matalalla potkulla tai tönäisyllä. Tuuppauksen alta voi livahtaa pois, jolloin työntäjä menettää hetkeksi tasapainonsa eikä kompuroiva taistelija pysty kunnon torjuntaan. Hyökkääjän rytmin voi sotkea tarkkaa ajoitusta vaativalla pikablokilla, jonka jälkeen puolustaja saa tilaisuuden nopeaan vastaiskuun.

Miekkojen kerääminen ja virittely antaa sopivasti lisäväriä seikkailuun. Kuolleiden vastustajien erikoiset aseet voi poimia talteen, jolloin niitä saa käyttää saman tien tai seuraavassa seikkailussa. Taistelutyyli ja erikoisliikkeet vaihtuvat miekan mukana. Reppuun mahtuu kolme miekkaa ja Dojima-seppä parantelee niitä korvausta vastaan. Aseet rahdataan pelistä toiseen Dojiman kuriiripalvelulla, kesken kaiken luovuttamalla tai seikkailun ratkaisun myötä. Jos sankari kuolee, miekat menetetään.

Komeiden aseiden terävyys on vanhan leipäveitsen luokkaa. Raavaat uroot joutuvat hutkimaan toisiaan pahimmillaan kymmeniä kertoja, ennen kuin verisuihku ja kirkaisu paljastavat voittajan. Realistiset yhden osuman refleksimatsit jäävät haaveeksi. Lisäpuhtia kerätään terveellisiä juureksia ja sieniä murkinoimalla.

Kahden pelaajan Battle-pelimuoto on kelvollinen mätkintäpeli. Selkeän kameran ansiosta se pärjää mukavasti puhtaasti tappeluun panostavan Kengo: Master of Bushidon rinnalla, sillä yksinpelin jauhaminen tuo Battle-moodiin lisää miekkoja ja kamppailijoita.

Jos samurait ja mätkintäpelit kiinnostavat, Way of the Samurain parissa viihtyy yllättävän pitkään. Ennen ostopäätöstä on syytä pohtia tarkkaan, kestääkö kantti ilkeän tallennussysteemin oikut.