Kun Billiä killattiin, näin märkiä unia pelistä, johon olisi taivutettu elokuvan hienot taistelut. Wet on se märkä uni.
Wet on brutaali väkivaltapastissi, selvä tribuutti setä-Quentinin tuotannolle. Lähdemateriaali on hanskassa ja tekniseltä toteutukseltaan Wet on sekä pirun tyylikäs että tarkkaan mietitty kokonaisuus. Kun ruudulla roiskuu veri metrin kaarina, hymyni leviää. Saako tappaminen olla näin hauskaa? Kieltääkö VET Wetin?
Wet kertoo palkkamurhaaja Rubin verenkostean tarinan. Tämä taitava ja armoton tappaja pelaa sen pussiin, joka latoo tiskiin eniten pelimerkkejä. Mutta kun rutiinikeikka menee persiilleen, pääoman kerääminen vaihtuu päänahkoihin. Sekä tarinassa että sen kerronnassa on selvästi yritystä.
Komea grafiikka istuu saumattomasti yhteen erinomaisen äänimaailman kanssa, elokuvamainen kokonaisuus kruunataan ajamalla peligrafiikka rakeisen selluloidifiltterin läpi. Musiikkiraita ansaitsee erityismaininnan. Erittäin väkivaltaiset toimintakohtaukset yhdistyvät hilpeään renkutusmusiikkiin, joka luo hauskan kontrastin kahden ääripään välille.
Pelitapahtumien välinäytökset koostuvat osaksi happoisista mainostripeistä 60-luvulle. Ne peittävät tehokkaasti lataustaukoja. Varsinaista juonta edistetään pelimoottorilla tuotetuilla kohtauksilla. Niiden polygonivänkyrät ovat ihmeen elävän oloisia ja puhuvat julkisuuden henkilöiden äänillä. Dialogi vain ei ole Tarantinoa kuin korkeintaan fuckin, shitin ja muiden miehekkäiden ilmaisujen liiallisessa määrässä.
Deadly dancing
Wet on kolmannen persoonan toimintaräiskintätasoloikka, joka kumartaa moneen suuntaan. Pelin sydämenä sykkii massasta eroava taistelujärjestelmä, joka keksii onnistuneesti pyörään uuden pinnoitteen. Mirror’s Edgestä lainataan parkour, Max Paynesta luotiaika, beat’em’up-maailma antaa käyttöön kombot ja kertoimet. Sekamelska toimii ja on helposti sisäistettävissä.
Homman juju on mahdollisimman monipuolisten hyökkäysyhdistelmien ketjuttaminen. Monihyväinen tappaminen kasvattaa kerrointa ja sitä mukaa pistetiliä, kun taas monotoninen lahtaaminen pitää kertoimen minimissä. Kertyneet pisteet voi väliajoilla käyttää Rubin ominaisuuksien parantamiseen. Joukkokahakoissa kertoimesta on muutakin hyötyä kuin pistekassan kartuttaminen, sillä menetetty terveys palautuu sitä nopeammin, mitä isompi kerroin on hakattu pistelaskuriin.
Aika hidastuu automaattisesti, kun akrobatian lomassa vedetään liipaisimesta. Rubi käyttää kahta asetta, joista toinen etsii kohteensa automaattisesti, mutta toinen on ohjattava kohteeseen analogitattia tökkimällä. Pitkissä hidastuksissa vastarintaa saa eliminoitua varsin paljon, kunhan käyttää kohteiden valintaan harkintaa.
Kun tappaminen on siirtynyt selkärangan jatkeeksi, alun sekavista kahakoista jalostuu hienostunutta kuoleman balettia. Rubi on todellinen tehotappaja ja kauniisti ketjutettujen hyökkäysten sarjaa on ilo katsella. Tuhon mekaniikka pääsee parhaiten oikeuksiinsa avarissa tiloissa, joissa on paljon uhreiksi kelpaavaa roskasakkia.
Normaalia lahtaamista piristetään aika ajoin erikoisjaksoilla, joissa päähenkilö ajautuu hallitsemattomaan psykoosiin. Silloin ruutu vetää punaiseksi, muista väreistä käytössä on vain valkoinen ja musta. Näissä hurmejaksoissa hemoglobiini virtaa valtoimenaan ja porukkaa on viipaloitavana entistä enemmän. Mitään pelillistä funktiota jaksoilla ei ole, ne ovat mukana vain mässäily- ja tyylittelytarkoituksessa.
Notkea minkki, piilotettu kettutarha
Rubi hallitsee suvereenisti kaikki sirkusakrobaatin perustemput. Voltteja, loikkia, liukumisia ja syöksyjä hyödynnetään myös taistelussa. Toista asetta voi laulattaa samalla kun juoksee pitkin seinäpintaa, jonka jälkeen voi leiskauttaa loikan jengiläisten keskelle ja liukua salin toiseen päähän katana tanassa. Yleensä lopputuloksena on kasa ruumiita.
Mirror’s Edge on koluttu tarkkaan läpi, sillä taisteluiden väliajoilla harjoitettu parkour on paljon velkaa länsinaapurin tasopompinnalle. Loikinta on pääosin sujuvaa ja se on omiaan katkomaan hektistä tappamista. Tekijät ovat ymmärtäneet jaksotuksen tärkeyden, sillä missään vaiheessa makeaa vihollissumien likvidointia ei tarjota mahan täydeltä.
Tappaja-akrobaatin elämä helpottuu kätevällä vinkkitoiminnolla, joka värjää kaikki kiipeilyyn ja tarttumiseen soveltuvat pinnat pirtsakan punaisiksi. L1-painiketta näpäyttämällä temppumestojen lunttaus helpottuu, sillä ikävän usein tarttumapinnat peittyvät grafiikan sekaan.
Käärmeitä paratiisissa
Kiihkein kosteus kuivahtaa muutamaan ärsyttävään suunnittelulapsukseen, joiden ainoa tarkoitus on pidentää peliä mutta lyhentää pinnaa. Ensimmäisenä verenpainetta nostattavat aikarajoituksilla raiskatut haastetehtävät, joita suoritetaan aina, kun asevalikoima päivittyy. Rubin on läpäistävä temppurata aikarajan puitteissa tai hän tekee kuin teletapit. Erittäin vahvan introjakson jälkeen aikamatka tällaiseen kivikautiseen pelleilyyn on kuin potku kulkusille.
Pelissä on aika ajoin Speden spelit -näppäilyjä, mutta niihin on annettu kerrankin riittävästi reagointiaikaa. Todellinen spedeily tapahtuu yleensä näpynäpyjen jälkeen, sillä niitä seuraa usein kissapedon refleksejä vaativa erikoisosuus, jonka läpäisemisestä saa taistella hampaat irvessä.
Erinomainen esimerkki on sukellus stratosfäärin läpi tuhoutuneesta lentokoneesta pelin puolen välin tietämillä. Kohtaus voisi periaatteessa olla ihan hauskakin, mutta suunnitteluosaston kunniattomat paskiaiset ovat päättäneet toisin. Oikea reitti on opeteltava yritys–erehdys-kaavalla, joka ei ole hauskalle sukuakaan.
Pelaamisen iloa nakertavat temppuileva kamera ja kikkailevat kontrollit. Tämä tehokaksikko ei onneksi ole aivan läpimätä, sillä enimmäkseen ne tekevät mitä pitääkin. Harhapainallukset ja väärät kuvakulmat kulkevat ikävän usein käsi kädessä, varsinkin hypätessä pitää usein vain toivoa parasta. Usein Rubi silti laskeutuu minne pitääkin.
Vaikka jyvien joukossa on muutama akana, niistä keitetty puuro maistuu hyvältä. Taistelun ja tasoloikinnan epäpyhä liitto svengaa kuin Hhirvi, vaikka välillä torvien laatimat kuviot saavat rytmisektion sekoilemaan. Se varsinainen voisilmä on Wetin rouhea taistelujärjestelmä, joka tekee jokaisesta yhteenotosta lähes elokuvamaisen kokemuksen.
* * * * *
Missing reel
Vaikka kuinka yrittäisin, en innostu Wetistä yhtä paljon kuin Juho. Tarantinomainen lähtökohta on kiinnostava, mutta ideasta ei saada mehuja irti. Grafiikasta on yritetty tehdä tyylille sopivan filmimäinen, mutta ratkaisussa ei mennä tarpeeksi pitkälle, kohinaa ja kulumamerkkejä on aivan liian vähän ja pahimpana mokana kuvaa ei ole väripesty 70-lukulaisen kuluneen kellertäväksi. Lopputulos näyttää keskinkertaiselta nykypeliltä muutamia tyylikkäitä kohtia lukuun ottamatta.
Ulkoasu ei haittaisi, jos sisältö olisi kohdallaan. Mutta taistelu on yhden kikan toistoa alusta loppuun. Rubi ei kerää osumaa käytännössä lainkaan, kunhan muistaa pysyä jatkuvasti polviluisussa tai ilmassa. Niinpä taistelussa vain luisutaan pitkin lattioita kunnes viholliset ovat kuolleet. Pomokohtaamiset menevät yhtä helposti lattioita kiillottaessa. Siitä täytyy antaa tekijöille pisteitä, että Rubin animaatiot mukautuvat tyylikkäästi siihen, mihin suuntaan kulloinkin paukutellaan.
On uskomattoman rasittavaa, että tarinaa jatkuvasti pätkitään Rubin tukikohdassa tapahtuvilla kikkaradoilla, joita ei edes voi hypätä yli. Ei tällaisia saa upottaa elokuvamaiseen kerrontaan! Moiset aikakentät kuuluvat vaihtoehtoiseen lisäsisältöön, jota tahkotaan juonen ulkopuolella.
Wet yrittää olla tarantinomaisen viileä mutta onkin märkä lässähdys. Harmi sinänsä, ideassa olisi ollut mahdollisuuksia paljon parempaan.
Tapio Salminen
70
82
