Wexteen: Pelifossiili

Rrrrruh, äh, Rrrrruhhh, ähhh, … Put … Hei! Put put … putputputput. Ratta ratta ratta. Krunks! Puttt put putputput. Ratta ratta. Krunks! …! Voi Per***

Kuukausi ruohonleikkuuta vesisateessa, kaksi viikkoa puunkaatoa ja kaksi viikkoa vedenottamon nurmikon pohjustusta. Siinä ensimmäisen tietokoneeni hinta. Yksi nuoruuden kesä = Commodore VIC-20 + VC-1530-nauha-asema.

Nuoruuden synnit

VC-1530:aa piti odottaa monta viikkoa. Ne kun olivat Kotkan ainoasta tietokoneita myyneestä harraste-elektroniikkaliikkeestä loppu. Ja ilmeisesti koko Suomesta. Onneksi sain VICini seuraksi sentään pari pelimoduulia. Myöhemmin sain myös Commodoren klassisen naksutikun, joystickin:  ensin käsiin tuli rakkoja, sitten rakot puhkesivat, sitten tikun kumipehmuste hajosi, lopulta rakkojen pohjat kovettuivat. HC-masoa, mutta pelaaminen ei loppunut, vaikka vesi valui silmistä.

Jos haluatte saattaa minut katatoniseen nostalgia-nirvanaan, soittakaa VIC-20:n Omega Racen tunnaria. Sen kun saisi soittoääneksi. Edes WoWiin en ole tuhlannut yhtä paksua siivua elämästäni kuin Omega Raceen.

Elämäni ratkaisevin valinta on ollut se, käytänkö vuoden 1982 kesäduunitienestit tietokoneeseen vai Mitsubishin uuteen tangentiaalisella äänivarrella varustettuun levysoittimeen. Valinta ei ollut helppo, mutta johti Teknillisen korkeakoulun opiskelijaksi ja tutkijaksi, MikroBitti- ja Pelit-lehtien avustajaksi ja tietokirjailijaksi sekä lopulta kansanedustajaksi.

Nuoruuden syntejä kantaa läpi elämän.

Meidän juttu

1980-luvun alussa pelaaminen oli pienen piirin puuhaa. Naapurikylässä oli kuuleman mukaan toinen tietokone. Sitä piti käydä katsomassa. Kuusi–seitsemän kilsaa suuntaansa fillarilla, eikä se tuntunut siitä ilosta miltään. Välitunneilla lukion kaikki kolme kotimikroilijaa, sanaa nörtti ei oltu vielä keksitty, kerääntyivät yhteen puhumaan asioista, joista tavalliset kuolevaiset eivät ymmärtäneet mitään: Tolkienista, Tähtien sodasta, niin ja BASICistä.

Kirjakaupasta löytyi parikymmentä sivua pitkä BASIC-ohjemointiopas.

Nykyään kaikilla on tietokone, useimmilla monta. Kaikki pelaavat. Omituinen on se, joka ei pelaa. Ja kaikki fanittavat Tolkienia ja nimenomaan alkuperäistä, pätsäämätöntä Star Wars -trilogiaa. BASICistä on sentään päästy.

Jos haluat nykyään järkyttää ihmisiä, kerro heille, että sinulla ei ole tietokonetta. Rankkaa! Originellia. Mutta jos sinulla on lapsia, voit saada vieraita lastensuojeluvirastosta. Ilman laajakaistan tarjoamia virikkeitä lapsesi ovat vaarassa syrjäytyä tietoyhteiskunnasta.

Mutta mikä mahtaa olla se seuraava "meidän juttu". Se pienen piirin harrastus, jota muut eivät ymmärrä tai enintään hieman naureskelevat. Ehkä vinkin antaa viime vuoden lääketieteen Rave-palkinnon saanut Robert Lanza. Hänen BASIC-ohjelmointiaan oli kananpoikien geenimanipulointi vanhempien kellarissa 13-vuotiaana.

Verivaahto myy

Pelikulttuurin läpimurto valtamediaan ei valitettavasti ole vaientanut pelien ympärillä vellovaa hysteriaa. Päinvastoin, siinä missä 1980-luvulla muutama höyrypää kuulutti pelien koulivan lapset psykopaateiksi, nyt pelit aiheuttavat vatsanväänteitä EU:n oikeusministereissä. Heille esitettiin illallisen aikana laajakankaalla Manhunt-pelin splattereimpia paloja. Yöks.

Manhunt on kieltämättä ällö peli, mutta niin on Pulp Fictionkin ällö elokuva, jos sillä silmällä katsoo. Pelejä ei voi kohdella eri tavalla kuin muita medioita. Tai sitten on kiellettävä kaikki. Peliroviolle on heitettävä niin lapsille sopimattomat elokuvat kuin kirjatkin. Siellähän ne ovat vanhempien kirjahyllyissä lasten ulottuvilla.

Tutkijana minua hämmästytti pitkään, miten vähän peleistä ja niiden pelaajista vielä 1990-luvulla tiedettiin.  Silloin tutkijoiden tavoitteena oli pelikulttuurin ymmärtämisen asemesta lähinnä ongelmien löytäminen.

Tarvittiin peliohjain kourassa kasvanut tutkijasukupolvi, ennen kuin pelejä alettiin pitää akateemisen tutkimuksen arvoisena ilmiönä. Viime vuosina suomalaisiinkin yliopistoihin on jo perustettu erityisiä pelitutkimuksen eli ludologian yksiköitä.

Olen kokenut itseni näiden pelitutkijoiden piirissä lähinnä jonkin sortin metusalemiksi, sillä muut ovat minua vähintään vuosikymmenen nuorempia. Masentavaa, minua haastatellaan nykyään lähinnä pelihistorian asiantuntijana.

Varsinainen pelifossiili.

Lisää aiheesta

  • Pelit ja hyvä elämä?

    Frans Mäyrä on uusmediaan, peleihin ja digikulttuuriin vihkiytynyt professori Tampereen yliopistossa. Mäyrän elämä on parin pienen pojan isänä, tutkimusryhmän vetäjänä, opettajana ja tutkijana välillä melkoista palapeliä.

    * * * * * *

    Peleistä tuntuu olevan kaikenlaista vaivaa.…
  • Piristystä aamiaispöytään

    Jyrki J. J. Kasvi on onpelaavan teinin isä, muinainen Pelit-lehden avustaja ja nykyinen kansanedustaja, joka pelaa myös itse minkä poliittisilta peleiltä kerkiää.

    * * * * *

    Näyttöruutu räjähtelee kaikissa sateenkaaren väreissä. Kuulokkeista vuotaa sarjatulen ja tuskanhuutojen ääniä.…