Wheel of Time (PC) – Kohtalosi on sinetöity

Täytyyhän Unreal-leirilläkin oma Heretic/Hexeninsä olla. Aikoinaan seikkailupeleillä mainetta niittänyt Legend tarjoaa fantasiaräiskintää, jota pönkittää kovan luokan lisenssi, Robert Jordanin kirjallinen Iisakin kirkko Ajan pyörä.

Pelin tarina sijoittuu tarkemmin määrittämättömään ajankohtaan muutamaa vuotta ennen kirjasarjan tapahtumia. Pelaaja on Elayna, Aes Sedai (tahtoo sanoa: velho), joka lähtee jahtaamaan Valkoisesta tornista arvokkaan taikaesineen vienyttä rosvoa. Vähitellen selviää, että monimutkaista juoniverkkoa ovat punomassa sellaiset tahot kuin Hyljätyt, Valkoviitat ja Musta ajah, eli kaikkiaan enin osa kirjojen pahiksista. Shai'tan, pääpaholainen, haikailee näet vapauteen alamaailmasta, jonne hänet on vangittu, ja on passittanut kätyrinsä etsimään sinettejä, jotka pitävät manalan portit suljettuina.

Juoni polveilee edestakaisin, välillä ehkä liiankin rajusti tempoillen, mutta ainakin se on sekä yllätyksellinen että uskottava. Useinmitenhan 3D-räiskinnöissä meininki on "tappamaanhan tänne on tultu" ja juoni on häthätää kyhätty kasaan pelitiimin kahvituntikeskusteluissa. Legendin menneisyys seikkailupelien (Gateway, Spellcasting 101, Death Gate...) piirissä näkyy siinä, että Wheel of Timen tarinasta löytyy koukkua ja mutkaa ja dialogikin on keskimääräistä parempaa.

Jordanin valmiiksi kyhäämä maailma takaa, että juonella on myös syvyyttä aivan toisella lailla kuin tavallisesti. Etenkin kirjansa lukeneet osaavat suhtautua vaikkapa ajatukseen Shadar Logothin kaupunkiin astumisesta asiaan kuuluvalla puistatuksella, ja tietävät mitä hemmettiä nämä kaikki myrddraalit, hyljätyt, valkoviitat, Aes Sedait sun muut kaitsijat oikeastaan ovatkaan.

Mikään seikkailu- saatika roolipeli Wheel of Time ei kuitenkaan ole. Pulmat ovat simppeliä tombraidermaista vivunvääntöä ja vastaantulijoiden kanssa ei liiemmin kommunikoida. Räiskintäpeli mikä räiskintäpeli.

Kihtipolvinen velhotar

Mutta kohtuullisen hyvä räiskintäpeli kuitenkin, ainakin jos itse Unreal aikoinaan iski. Aseiden teho kyllä aiheuttaa jälleen vaihteeksi nipottamista, ne ovat Unrealista tuttuja sohloja, joilla on kyllä tulinopeutta, mutta ei tulivoimaa. Useimmilla aseilla hiirtä saa nakuttaa sormi krampissa ennen kuin heikoinkaan vihollinen tokenee.

Aseina käytetään Ter'angrealeja, jotka ovat eräänlaisia taikaesineitä. Aseiden lisäksi niitä on muunkinlaisia, suojakenttiä joka lähtöön sekä parannuskeinoja, teleporttia ja sen sellaista. Hieman kyllä hämmentää niiden määrä, ei niitä kirjoissa ollut joka nurkka väärällään.

Käyttöliittymä on perinteinen hiiri-näppäimistö-yhdistelmä. Ter'angrealit voi valita numeronäppäinriviltä, mikä toimii varsin hyvin, tosin tiukan paikan tullen varsinkin parannusesineen toivoisi olevan paremmin käsillä. Ainoa suoranainen omituisuus käyttöliittymässä on se, ettei kunnianarvoisa Aes Sedai alennu kyykistymään ensinkään, eikä myöskään hyppäämään tai kiipeämään minkään puolta metriä korkeamman esteen ylitse. On se nyt naurettavaa, kun ei aikuinen ihminen jonkun kaatuneen pöydän yli pääse.

Ympäristö ei liiemmin ole moksiskaan Elaynan rellestämisestä. Jotkut esteet saattavat kyllä hajota taikavoimien tieltä, mutta vain erikseen sellaisiksi määritellyt. Luovat ratkaisut ovat kaiken kaikkiaan aika pahasti pannassa ja etenemiseen on tavallisesti vain yksi reitti ja tapa. Hyvä kenttädesign kyllä pelastaa aika paljon ja antaa illuusion jonkinlaisesta valinnanvapaudesta.

Kaikki viholliset eivät ole jatkuvasti Elaynan kimpussa, vaan eri ryhmittymien edustajat osaavat tilaisuuden tullen tapella keskenäänkin. Samaten saattaa maisemissa pyöriä myös ystävällismielistä väkeä. Eihän tämä Half-Lifen jälkeen mikään maailmanuutuus ole, mutta ehdottoman mieluisa ominaisuus kylläkin. Toivottavasti sitä voi alkaa vähitellen pitää vakiovarusteena yksinpelattavissa 3D-räiskinnöissä, ovathan siipimiehet kuuluneet lentosimuihinkin päivänselvänä ominaisuutena jo kymmenen vuotta.

Komeasti näytelty

Peli on kasattu Unrealin rungon ympärille, ja mikäs onkaan kasatessa, kun nykyään alkaa sitä sujuvasti pyörittäviä koneitakin olla pelikansan pöydillä. Testikokoonpanolla peli pyöri 640x480-tarkkuudella ja lähes minimidetaljeilla kuta kuinkin mukavasti, vain ajoittain lievästi nytkähdellen.

Grafiikka on nättiä ja muistuttaa varsin paljon Unrealin tyyliä, kuten odottaa sopii. Arkkitehtuuri on komeaa ja luo monin paikoin muikeaa tilantuntua. Hirviöt sitä vastoin ovat enimmäkseen jotensakin mitäänsanomattoman näköisiä, eivätkä pari poikkeusta juuri tee vaikutusta. Lisäksi niitä ei ole kovinkaan paljon erilaisia ja jatkuva trollokin- tai minioninlahtaus on aika tylsänlaista.

Juonta kuljettavat välianimaatiot on toteutettu ainakin pääosin pelin rungolla, mikä näkyy rumina ja kömpelösti liikkuvina ja ilmehtivinä hahmoina. Vaan sen vastapainoksipa ne on puhuttu erinomaisesti. A WoT, miten on mukava vaihteeksi kuulla näyttelijöitä, jotka osaavat hommansa, jopa siinä määrin, että Elaynan hahmossa on helppo huomata selvää kehitystä tarinan myötä – ujosta ja epävarmasta neitokaisesta kasvaa määrätietoinen nainen.

Muutenkin äänet ovat erinomaista työtä. Musiikki on taidokasta, joskaan ei ihan aina sovi parhaalla mahdollisella tavalla tilanteeseen. Mp3-muotoisena se kyllä syö koneen resursseja, varsinkin muistia, joten jos sitä on alle 128 megaa, kannattaa musiikki jättää väliin.

Efektit ovat nekin hyviä, musiikkia parempiakin tunnelmanluojia. Näkökentän ulkopuolelta kuuluu vähän väliä ääniä, jotka nostavat niskavillat pystyyn ja saavat vilkuilemaan hermostuneesti ympärilleen. Sen verran voisi tosin nipottaa, että puhekykyisillä olennoilla saisi olla enemmän repliikkejä.

Linnaketta rakentamaan

Moninpeliin on tarjolla kaksi vaihtoehtoa: Arena on vanhaa tuttua, perinteistä deathmatchia, mutta kokonaan toista maata on Citadel-pelimuoto, eräänlainen lipunryöstövariantti. Joukkueet saavat ennen peliä viritellä tukikohtaansa; kartta sinänsä on vakio, mutta lippujen virkaa tekevät sinetit saa piilottaa minne mieli tekee ja päälle päätteeksi tehdä vastustajan elämän vaikeaksi asettamalla kartalle ansoja, hälyttimiä ja ylimääräisiä (joskin tuhottavia) seiniä.

Kaiken kaikkiaan Wheel of Time on kelpo peli. Ei näillä eväillä klassikkosarjaan ylletä, mutta jos eivät 3D-ammuskelut vielä pahasti herätä allergisia reaktioita ja varsinkin jos Jordanin kirjoista sattuu pitämään, Wheel of Time tarjoaa laatuviihdettä.