Whiplashista tulee mieleen vanha Kummeli-sketsi, jossa Juhaa sattui leukaan. Sen verran kovaa eläinrääkkäystä on luvassa.

Spanx-näädällä ja Redmond-jäniksellä ei mene hyvin. Eläimet on vanginnut katala suuryritys Genron, joka käyttää niitä härskisti hyväkseen tavalla, joka saa eläinaktivistit hätäkokoukseen Vanhan nurkkapöytään. Genronin tiedemiehet ampuvat hamstereita seinään vain nähdäkseen, miten hyvin ne tarttuvat kiinni, alligaattoreille syötetään tonneittain pikaruokaa, apinat pakotetaan kuuntelemaan heviä ja muuta kivaa.

Kun toisiinsa ketjulla kahlehditut Spanx ja Redmond pääsevät sattumalta karkuun, odotin näkeväni tavanomaista tasoloikkaa, kunnes eteeni loikkasi ensimmäinen pahis. Spanx ei tuhonnut vihollista kierrehypyllä, vaan näätä heilautti ketjun päässä olevaa jänöparkaa pari kertaa ilmassa ja mäjäytti Redmondilla vihollisen kanveesiin. Se oli sen verran yllättävä veto, että kiinnostukseni Whiplashia kohtaan pomppasi pilviin.

Pian matka tyssäsi lukittuun oveen, jonka vieressä komeili lihamyllyltä näyttävä laite. Painoin kolmiota, jota peli ystävällisesti ehdotti ja näin, miten näätä tunki jänön koneen sisään ja alkoi raastaa ketjusta kuin heikkopäinen. Pääsin mukaan juoneen ja nylkyttelin padia kunnes ovi aukesi. Ja taas sattui jussia leukaan.

Eikä pitkäkorvan pahoinpitely pääty tähän, sillä myöhemmin pupua tungetaan milloin mihinkin pönttöön. Jänis ei itse tunne kipua, mutta tuli, happo, sähkö tai syväjäädytys tekevät Redmontista tehokkaan lyömävälineen. Lisäksi jänöstä saa näppärän ilmapallon pumppaamalla sen täyteen heliumia, jolloin parivaljakko yltää entistä korkeampiin sfääreihin.

Estotonta eläinrääkkäystä

Kun jäniksellä huitoo riittävästi, ruudulla näkyvä mittari nousee tappiin ja kanista tulee hyperaktiivinen tuhon välikappale. Roolipelimäiseen tyyliin molemmat kehittyvät ja matkan varrella opitaan uusia liikesarjoja.

Karkaamisen ja eläinten vapauttamisen lisäksi kaverusten on aiheutettava Genronille kuuden miljoonan taalan vahingot, mikä edellyttää kaiken näkyvän irtaimen tärvelemistä tylsistymiseen saakka. Esimerkiksi kahvikuppi maksaa vain viisi dollaria, mutta pahvilaatikon silppuamisesta tulee tuhannen taalan lasku? Vaikka mätkii sormi punaisena, alalaidassa pyörivä summa pienenee tuskastuttavan hitaasti.

Tekijöiden kieroa huumorintajua ei voi kuin ihmetellä, sillä levottomia juttuja riittää. Keskusradio mainostaa loputtomasti firman pähkähulluja tuotteita, jotka eivät olisi mahdollisia ilman eläinkokeita. Spanx ei puhu, mutta Redmond-jänö heittää levotonta läppää senkin edestä.

Legolas-vitsikin väljähtyy, jos sitä toistaa jatkuvasti. Alkuhekotuksen jälkeen Whiplash alkaa muistuttaa tusinapompintoja, jossa huiskitaan jokaista vastaan tulevaa ukkoa ja tuskaillaan tarkkuutta vaativien hyppyjen kanssa. Lisäksi peliä rasittaa huono tasosuunnittelu, joten samoja taipaleita joutuu ravaamaan edestakaisin.

Kuvallisesti Whiplash toimii, mutta viimeinen silaus puuttuu. Hahmot ovat karkeita, mutta animointi on onnistunutta, paitsi silloin kun Redmond avaa suunsa. Vaikka suun liikkeisiin ei ole panostettu, ääninäyttely on kelvollista, kuten myös useimmat ääniefektit. Musiikki on sen sijaan yhdentekevää tasoiloikkahumppaa.

Suurin innostuksen tappaja on se, että tavoitteet ovat epäselviä ja tasot sokkeloisia ja niissä pääsee etenemään yleensä vain yhteen suuntaan. Väärästä ovesta pujahtaminen tietää usein ylimääräistä ketunlenkkiä. Tilannetta ei helpota yhtään zoomattava kolmiulotteinen kartta, joka on yksi huonoimmista koskaan näkemistäni

Whiplash naurattaa aluksi, mutta parin ensimmäisen tunnin jälkeen iskee turhautuminen. Suuri osa ajasta menee samoja käytäviä ristiin rastiin ravatessa ja seuraavan tehtävän pähkäilyyn. Tekijöillä on varmasti ollut hauskaa, mutta pitkäaikaiseen peli-iloon olisi vaadittu myös muutakin kuin pari hyvää vitsiä.