White Knight Chronicles 2 (PS3) – Ritarini mun

Yhden virheen annan suosikkipelistudiolleni anteeksi. Toinen huti saa jo tuijottamaan synkkänä satama-allasta.

Level 5 -tiimi tunnetaan huikean persoonallisesta suunnittelusta, hienoista hahmoista ja kekseliäistä ideoista. Tiimin vahvuuksia ei White Knight Chronicles 2:ssa näy lainkaan.

White Knight Chronicles 2 -rooliseikkailu jatkaa siitä, mihin ykkönen loppui. Hyvä, sillä ykkösosa päättyi aivan kesken tarinan, eikä yhtä luvatusta viidestä legendaarisesta jättiritarista edes näkynyt.

Ei tuttiritari vaan tuhti ritari

Nukkemaisella olemuksellaan päähahmo Leonardin hurmannut Cisna-prinsessa on pelastettu, mutta läntinen Farian valtio uhkaa ajautua sisällissotaan. Leonard, pelaajan mykkä avatar ja muu ykkösosan konkkaronkka lähtee Fariaan, sillä huhut kertovat viidennen ritarin löytyvän sieltä.

Tarinan alku yllättää, sillä tympeä Cisna dumpataan heti kättelyssä kotilinnaansa ja sankarit suuntaavat uusille alueille Fariaan. Ilo jää lyhyeksi. Sankarin vastuulle työnnetään avuton Miu-tyttö. Heiveröisen Miun kuolema päättää pelin, vaikka muut hahmot pystyy herättämään henkiin magialla.

Graafinen ilme on tylsän siloinen, hahmot ovat mannekiinimaisen persoonattomia, maailma koruttoman tyhjä, ja kokonaisuuden viimeistelee perinteisen kaavamainen taistelusysteemi. Lyöntivuorolla valitaan sopiva mäjäytys. Vihollisilla on yleensä jokin heikkous tiettyyn iskutyyppiin tai maagiseen elementtiin.

Hahmoille voi vapaasti kehittää taitoja asetaidoissa sekä parantavassa tai hyökkäävässä magiassa. Erilaisia liikkeitä asetaitojen alla on valtavasti, mutta vain kourallinen on oikeasti hyödyllisiä.

Aika ajoin vastaan marssii tornin kokoisia vihollismölliäisiä, mutta onnekseen Leonard ja pari muuta sankaria pystyvät muuttumaan yhtä järkälemäiseksi ritareiksi. Jättiritarina pelaaminen ei eroa normikokoisena pyörimisestä, mitä nyt hihassa on aiempaa enemmän hauista ja perusiskut tekevät vakuuttavaa aluevahinkoa.

Taistelusysteemissä ei ole joutavien filleriliikkeiden lisäksi vikaa, mutta taistelut muuttuvat rasitteeksi jatkuvan pakkosyötön myötä. Alueet ovat järkyttävän suuria, ja vihollislaumat jonottavat päästäkseen sankareiden kimppuun. Pahin tilanne on Balandorin viemäriverkostossa, joka vaikutti olevan luurankosotureista tukossa.

Paluu jännän äärelle

Farian ongelmat on selvitetty muutamassa tunnissa, jonka jälkeen pelaaja palaa kiertämään ykkösestä tuttuja alueita. Pieninkään tekosyy ei ole niin triviaali, etteikö ykkösen luolastoja ja vuoripolkuja voisi koluta sen varjolla uusiksi. Jopa viholliset ovat samoja, mitä nyt jonnin verran kovempina.

Mukana on nettipeli, jossa maksimissaan viiden kaverin kanssa voi selvitellä yksittäisiä hirviönmättötehtäviä vähän Monster Hunter -sarjan tyyliin ja rakennella omaa Georama-kaupunkiaan. Nettipelitehtävät toimivat perushyvin, mutta valitettavasti niiden avaamiseksi on pelattava kehnoa yksinpeliä.

White Knight Chronicles 2 toistaa kaiken ykkösen vihollisista ja maisemista jopa tapahtumiin ja juonielementteihin. Totean toistamiseen, ettei White Knight Chronicles ole hääppöinen kokemus.

* * * * *

White Knight Chronicles

Jännän äärellä

”Vääryys!” huusi kansa, kun Pelit-brändi jätti alkuperäisen White Knight Chroniclesin arvostelematta. Asiaan saadaan muutos, kun White Knight Chronicles 2 saapui kauppoihin ja levyltä löytyi remasteroitu versio esikoisesta.

Remasterointi tarkoittaa kakkosen uudistusten lisäämistä ykköseen. Taistelut rullaavat vähän nopeammin ja ritarien varusteita voi kehittää, mutta muuten peli on sama sammakko kuin ennenkin. Kumman tahansa version hahmon saa siirrettyä kakkoseen.

White Knight Chronicles kertoo tarinan lässyteini-Leonardista, joka lähtee kaapatun prinsessan perään apunaan valkoisen ritarin voimat ja seurue unohdettavia hahmoja. Tarina ei yllätä tai onnistu herättämään tunteita muuta kuin epäonnistuneimpia hahmoja vastaan.

Loppu on puhdasta kliseisyyttä ja tylsää harmautta, jonka ansiosta White Knight Chronicles hukkuu herttaisen yhdentekevyyden suohon. Ykkönen on parempi kuin kakkonen, mutta ei riittävästi ansaitakseen peliaikaa.

Juho Penttilä

70

* * * * *

Level-5

Viides taso

Level-5 on noussut vuosikymmenessä yhdeksi Japanin parhaista pelistudioista. Akihiro Hinon vuosituhannen alussa perustama studio keskittyi alkutaipaleellaan lähinnä japanilaistyylin roolipeleihin, mutta on DS-vuosien aikana laajentanut myös seikkailugenreen.

Studion esikoinen oli Playstation 2:n alkutaipaleella ilmestynyt Dark Cloud. Toimintaseikkailu yhdisteli zeldamaista toimintaa luolastokomppaukseen ja kaupunginrakenteluun. Toimiva ja koukuttava peli sai muutamaa vuotta myöhemmin huimasti paremman jatko-osa Dark Chroniclen.

Maininnan arvoinen on myös PS2-aikakauden lopun Rogue Galaxy -scifirope, joka konsolin elinkaaren alkupäässä ilmestyessään olisi noussut selvästi arvostetumpaan asemaan.

Dark Cloudit tekivät vaikutuksen, sillä Level-5 pestattiin tekemään Dragon Quest -sarjan kahdeksannen osan The Journey of the Cursed Kingin. Dragon Quest 8 oli mielikuvituksellinen, rauhallinen ja ältsin nätti satuseikkailu ja tutkimusmatka humoristisessa fantasiamaailmassa. Level-5:n käsialaa oli myös viime vuonna ihastuttanut sarjan yhdeksäs osa Sentinels of the Starry Skies.

Nintendo DS:llä Level-5 iski kultasuoneen pelillään Professor Layton and the Curious Village. Seikkailupelit leppoisiin aivopähkinöihin, symppiksiin hahmoihin ja maailman hauskimpiin juonenkäänteisiin naittava Professor Layton -sarja nousi nopeasti pelien aatelistoon. Sarja on poikinut useamman osan, joista kolme on saatu Eurooppaan.

Toinen DS-aikakauden kummajainen on roolipelit potkupalloiluun yhdistävä Inazuma Eleven -sarja, jonka ensimmäinen osa vasta saatiin myös Eurooppaan. Futisrope yhdistää hienosti jalkapallon lainalaisuudet roolipelimäiseen hahmokaartiinsa. Valitettavasti mekaniikka vain toistaa kyllästymiseen asti itseään.

Mielenkiintoisin länsijulkaisua odottavista Level-5:n projekteista on legendaarisen Studio Ghiblin kanssa yhteistyössä tuotettu Ni no Kuni. Japanissa jo DS:lle ilmestynyt sekä PS3:lle tuleva roolipeli näyttää trailereiden perusteella ihastuttavan Ghibliltä, joten sormet ristiin, että saataisiin se joskus länteen.

Vakuuttavan pelilistan Level-5 yllättää White Knight Chroniclesilla. Kun muut pelit ovat viimeisteltyjä ja mielikuvituksellisia, edustaa White Knight Chronicles tylsää, ennalta-arvattavaa harmaata massaa, jonka raoista pilkottaa lähes amatöörimäinen toteutus.

Juho Penttilä

65