Ei Originia voi ainakaan yrittämisen puutteesta syyttää. Wing Commander: Academy ei vakuuttanut, nyt sama idea on terästetty sekä kaksinpelillä että strategiaosuudella. Riittävätkö ne tekemään Wing Commander: Armadasta esi-isiensä veroisen?
Tärkein uutuus on siis mahdollisuus ottaa ystävästä mittaa. Se onnistuu modeemilla, nollakaapelilla, verkolla ja jopa samalla koneella, jaetulla ruudulla.
Kaikki modeemipelejä pelanneet tietävät, millaista hiusten repimistä yhteyden toimimaan saaminen voi pahimmillaan olla. Yllätyksekseni Armadan yhteydenotto toimi ilman ongelmia heti ensimmäisellä kerralla ja jopa lentäminen sujui ilman suurempaa nykimistä tai pätkimistä. Muutamaa kaatumista lukuun ottamatta saavutus on kunnioitettava kotoisilla roskalinjoilla, ja Armada ansaitseekin modeemin käsittelystä täyden pinnat.
No carrier
Aluksi Armada näyttää ylenpalttiselta, sillä pelaajalle tarjotaan neljää eri pelitapaa. Gauntlet on jo Academystä valitettavan tuttua lentelyä, jossa yksinkertaisesti lahdataan vastustajia aalto aallon jälkeen. Muutaman kymmenen tapon jälkeen homma alkaa hatuttaa todella vakavasti, sillä Wing Commandereiden taistelu yksinään on itseään toistavaa. Edes siipimiehenä lentävä kaveri ei tee asiasta mielekkäämpää, antaahan ainoastaan mahdollisuuden testata tiimityötä käytännössä. Battle on yhtä tylsää räiskimistä, paitsi tällä kertaa maalitauluna toimii kaveri tai tietokone.
Armada-optiossa pelaajat saavat yhden tukialuksen ja planeetan alustelakkoineen ja kaivoksineen. Kaivamillaan mineraaleilla pelaaja voi rakentaa lisää kaivoksia eri planeetoille, tuottaa hävittäjiä telakoillaan ja pystyttää linnoituksia planeettojensa suojaksi. Kaivoksia ja muita roinaa voi joka planeetalle tehdä yhden laatuaan, ja näin pelaajan pitäisi laajentaa laivastoaan ja osuuttaan sektorista. Tämä siis teoriassa.
Todellisuudessa pelaaja tekee pari kaivosta ja odottelee yhden raskaan hävittäjän valmistumista. Tämän jälkeen hän haistattaa pitkät kaivoksilleen ja etsii käsiinsä vastustajan tukialuksen, jonka torpedoi ja voittaa pelin. Parhaassa tapauksessa ei pelaaja joudu edes lentämään, sillä ilman suojaa jäänyt tukialus tussahtaa automaattisesti.
Kampanja-moodi on muuten aivan sama, paitsi lentäjä joutuu kärsimään tiensä läpi 11 samankaltaisen sektorin vain nähdäkseen vastustajan kotimaailman räjähtävän. Se siitä strategiasta.
Kaikki pelityypit ovat yksistään pelattuna kuolettavan tylsiä, eivätkä ne kaverin kanssa kisaillessakaan paljon innosta. Ainoana mukavana puolena Armadassa voidaan vihdoinkin katsoa kumpi oikeasti on parempi pilotti.
Vain muutaman aluksen tähden
Toisena porkkanana Armadan grafiikkaengine on vihdoin saatu päivitettyä Strike Commanderista tuttuun versioon. Poissa ovat siis suttuiset bitmapit ja tilalla ovat todella tyylikkäät ja yksityiskohtaiset alukset. Aivan vierestäkin katsottuna koneet näyttävät teräviltä ja kauniilta, ja ne myös tuntuvat kolmiulotteisilta. Lähes kaikki alukset ovat uusia, ja niitä kaikkia voi myös lentää. Mitään järisyttävää tappokonetta mukana ei kuitenkaan ole. Mukavana graafisena jippona alusten suojakenttä välähtää ja säkenöi, kun siihen osuu.
Musiikillisesti Armada tallaa kultaista keskitietä ja tehosteet ovat lähinnä aseiden piipahduksia ja pamahduksia. Muutamat vastustajien solvaukset kaikuvat oudon hiljaa muun metelin takaa. Joystickillä lentäminen vaatii hieman totuttelua jo Privateerista tutun hyppivän tähtäimen takia.
Originin ja Intelin diili sen sijaan alkaa pikkuhiljaa jurppia, sillä Armadakin ilmoittaa vaativansa 486/33:n toimiakseen. Todellisuudessa peli pyörii aivan jouhevasti vielä 386DX/33:ssa, jossa on vielä sikahidas Trident näytönohjaimena. Suurtakaan nopeuseroa ei 486DX2/66:een ollut huomattavissa.
Kaiken kaikkiaan Armadaa ei kauan jaksa pelailla. Uusien alusten ja grafiikkojen tultua tutuksi peli jää hyllyyn pölyä keräämään hyvin toimivasta modeemipelistä huolimatta.
70
