Hyvät toimintapelit ovat PC-maailmassa harvinaisia, mutta sharewarena saatavana ollut Wolfenstein 3D -sarja on jo klassikko. Spear of Destiny on uusin osa, mutta nyt täysihintaisena pelinä.
Aivan kuin anteeksipyydellen Spear of Destinyn (mauttomassa) laatikossa peli luokitellaan seikkailupeliksi, mutta ken odottaa seikkailupeliä, varmasti pettyy. Kyseessä on aimo annos puhdasta perusräiskintää, jossa monimutkaisille juonikuvioille ei ole tilaa. Jonnekin Wolfenstein-linnan sokkeloihin on kätketty Jeesuksen tuikkimiseen aikoinaan käytetty keihäs, joka takaa sen haltijalle Hitlerille legendan mukaan voittamattomuuden. Sinun tehtäväsi B.J. Blazkowiczinä on tietysti kaapata keihäs ja näin vaikuttaa maailmanhistorian kiemuroihin.
Peli alkaa noin 20-kerroksisen linnan alimmasta kerroksesta. Aluksi käytävillä tulee vastaan suhteellisen kilttiä perussotilasta terästettynä muutamalla SS-miehillä, myöhemmin tappajakoirat, mutantit ja ilkeät upseerit piristävät tunnelmaa. Eikä siinä kaikki: muutaman kerroksen välein jysähtää kintereille Ylimutantti tai vaikkapa Death Knight, todellinen turmion enkeli tykkeineen ja ohjuksineen, jolloin varsinainen kissa-hiiri-leikki voi alkaa. Teurastuksen ohessa voi kerätä aarteita ja etsiä salaisia käytäviä. Myös kaksi avainta täytyy löytää, muuten eteneminen tyrehtyy taatusti. Kun hissi seuraavaan kerrokseen löytyy, kenttä on selvitetty.
Kerrokset muistuttavat melkoisesti toisiaan, ainoa ero on käytävien pohjapiirustuksissa ja tietysti natsien määrässä ja laadussa. Silti sopivilla käytävä-, palkki- ja huonejärjestelyillä vaiheet ovat onneksi pelattavuudeltaan erilaisia. Toiset täytyy suorastaan hiipiä selkä seinää vasten, kun taas toiset voi kaahata läpi suoraviivaisemmin konetuliaseen kilkattaessa somasti.
Pelissä tarvitaan nopeiden refleksien lisäksi aavistus suuntavaistoa. Koska ammuttujen vihollisten ruumit jäävät kuolinpaikalleen lojumaan, voi niitä käyttää navigaatiopisteinä. Puukon lisäksi on tarjolla neljä asetta pistoolista jytytykkiin. Kaikki nämä löytyvät jo ensimmäisestä kerroksesta, mikä vie jännityksen yhä parempien aseiden löytämisestä. Tähtääminen tapahtuu suuntaamalla kuvaruutu (ja keskellä sojottava ase) suoraan kohti vihollista. Tehokkain ase on ammussyöppö, minkä takia asetta joutuu ammuksia säästääkseen vaihtamaan välillä vaatimattomampaan. Pelkällä puukolla ei nimittäin pitkälle pötkitä.
Käyttäjäystävällisyyden takeeksi pelissä on neljä vaikeustasoa Can I Play, Daddystä aina Death Incarnateen, ja pelitilanteen voi tallentaa ja ladata milloin haluaa. Kykyihinsä nähden liian helpon vaikeustason valitsemalla ja (pika)tallennusnäppäimen turhan ahnaalla käytöllä pelin tunnelman voi kuitenkin totaalisti pilata. Toisaalta silloin tällöin tallentaminen lisää huomattavasti pelin nautittavuutta ja ehkäisee turhan saman kerroksen edestakaisin sauhuamisen.
Parhaimmillaan peli on nopealla äänikortillisella PC:llä vaikeustaso viritettynä äärimmilleen. Käytävien kaahailu edestakaisin on uskomattoman nopeaa ja sujuvaa ja juoksunäppäin pohjaan painettuna eteneminen on suorastaan ohjusmaista. Käytävät ovat erittäin taajaan kansoitettuja, eivätkä viholliset ole tyhmiä "ah minäpä hyppään konetuliaseen eteen ja kuolen" -tyyppiä; käytävien sokkelomainen rakenne takaa, että joku hiipii hetikohta takanasi pahat mielessään. Kaukaisuudesta kuuluva ovien painostava kalske lisää hyytävää tunnelmaa ja muutoinkin samplatut ääniefektit ovat hyvätasoisia ja sataprosenttisesti peliin sopivia. Äänikortittomalla 386SX:llä testattuna peli menetti uskomattoman paljon tunnelmastaan, vaikka toimikin kuvaruudun kokoa pienentämällä suhteellisen sujuvasti.
Parempi, motivoivampi aseidenkeruujärjestelmä ei olisi ollut pahitteeksi, toisaalta kukapa tietää mitä lukuisista salaisista huoneista vielä löytyy. Juonta olisi voitu viedä eteenpäin kerrosten väliin ympätyillä välikuvilla, vaikka tuskinpa ne sinällään olisivat itse peliä ja pelattavuutta oleellisesti muuttaneet. Lisäksi iMUSE-tyyppinen dramaattisesti tilanteisiin reagoiva musiikki olisi saattanut tehdä pelin vieläkin hektisemmäksi.
Harva peli pystyy luomaan niin ahdistavan ja pelottavan tunnelman kuin Spear of Destiny. Juuri kun on kuvitellut puhdistaneensa käytävänpätkän vihollisista, jostakin hyppää eteen se viimeinen natsi. Selkäytimessä käy tuolloin parhaimmillaan villi tutina. Ensimmäinen pomohirviö kolkkoine puhesampleineen aiheutti suorastaan hysteerisen paniikin, jolloin peliarvostelijaparka juoksi päämäärättömästi ympäri huonetta ilman kontrollin häivää. (Enpäs tunnusta oliko kyseessä pelin huone vaiko pelaajan huone.)
Hyvät toimintapelit ovat PC-maailmassa harvinaisia. Comanche Maximum Overkillin ohella Spear of Destiny on niitä harvoja pelejä, jotka voi puhtain omantunnoin luokitella tuohon kategoriaan.
90
