Jos pelissä on tehokkaita tuliaseita ja överiksi vedettyjä natseja, se on puoliksi valmis.
Natseissa on yksi hyvä puoli: ne ovat kiinnostavia vihollisia, joita kohtaan on vaikea tuntea turhaa sympatiaa. Niistä on myös helppo tehdä sopivasti suuruudenhulluja ja kaistapäisiä karikatyyrejä, jotka istuvat saumatta ikivanhan FPS-pioneerin visioihin.
Sotavankina uransa aloittanut B. J. Blazkowicz keksi 90-luvun alussa ensimmäisen persoonan räiskintäpelit ja listi yksin koko Saksan armeijan. Silloin loppuvastuksena oli ensimmäistä ja viimeistä kertaa Adolf Hitler. Aina välillä eläköitynyt B.J. pakotetaan natsintappohommiin. Uusinkaan Wolfenstein-räiskintä ei säästele paukkuja, kun ihanan hyytävät ja paikoitellen jopa pelottavat natsit vyöryvät ruudulle. Asialla on 3D-räiskinnän vakaa nestoritiimi Raven.
Heinrich Himmler Stadt
Juonen arvaa jokainen: B.J. tappaa natseja, jotka puhuvat huonoa englantia ja sekoilevat salatieteiden kanssa. Ensikontakti toiseen ulottuvaisuuteen on solmittu, Kolmas valtakunta kohtaa neljännen. Mustan auringon Thulesta Saksa saa kasapäin salaisia ja okkulttisia aseita. Jos maailman ohuin kirja on Saksalainen huumori kautta aikojen, se paksuin on Toisen maailmansodan fiktionaaliset salaiset aseet Saksassa.
Yllättäen B.J. ei juokse putkessa, vaan Isenstadin pikkukaupunki on avoin pikkukaupunki. Kahden eri vastarintaliikkeen kaupunkiin ja maaseudulle sijoittuvat tehtävät anotaan ryhmittymien edustajilta, eikä niitä tarvitse pakertaa järjestyksessä.
Tehtävät ovat viihdyttävä sekoitus tiiviitä, tarinaa edistäviä elämysjunia ja pienimuotoisia, suhteellisen vapaita kahakoita taloissa, pihoilla ja kaduilla. Wolfenstein kuorii kermat päältä molemmista räiskinnän alalajeista, sillä onnistuneen rytmityksen ansiosta kumpaankaan tyylilajiin ei ehdi kyllästyä. Keikkojen välit tilkitään taistelujen raunioittamassa Isenstadtissa hortoilemalla. ’Stadissa tallustelu ei ole nähtävyyksien ihailua, sillä on siellä natsejakin ja natsit eivät pidä Blazkowiczista.
Wolfenstein nousee sotaräiskinnän massasta esiin kiinnostavalla tarinalla ja Blazkowiczin supervoimilla, jotka kumpikin kietoutuvat natsien okkultismia ja tiedettä yhdistäviin kokeisiin Mustan auringon ulottuvuudessa. Mustan auringon energiaa hyödyntävään huntu-ulottuvuuteen siirrytään talismaanilla, jonka sankari poimii mukaansa alun lämmittelykeikkojen jälkeen. Hunnun takaa katsottuna maailma vihertää ja viholliset näkyvät etäisyydestä riippumatta kirkkaina hahmoina, mikä on kätevä kikka kakkonen hämärässä. Muut huntuenergiaa verottavat kyvyt ovat ajan hidastus, suojakenttä ja vahinkoboostaus.
Omituisten natsien kerho
Wolfensteinin miljööt ovat komeita ja miellyttävän vaihtelevia luomuksia, joskaan omaperäisyydellä ei juhlita. On natsien tukikohtia ja raakoihin ihmiskokeisiin keskittyviä tutkimuskeskuksia, joita elävöitetään vängällä hunnun takaa haetulla retroscifitekniikalla. Rakennukset kestävät taistelun tohinassa vaikka ydinpommin, joten ammuskeluun ja räjähdyksiin tuodaan fiilistä lentävällä ja särkyvällä irtaimistolla. Synkillä ja sodan turmelemilla loukoilla on yksi yhteinen piirre: pienissä montuissa sijaitsevat huntualtaat, jotka kuplivat heikosti näkyvää Mustan auringon energiaa normaalimaailman puolelle. Hunnussa altaat loistavat kirkkaina majakkoina.
Isenstadtin katuja ja armeijan tukikohtia vartioivat etupäässä tavalliset sotilaat ja heitä tiukkaan sävyyn komentavat upseerit. Huntukristalleilla ja mekaanisilla lisäkkeillä viritettyjä ihmisen irvikuvia nähdään harvemmin. Vaarallisia mutantteja ja teknohirviöitä käytetään juuri sen verran, että paniikki ja välittömän hengenvaaran tunne iskevät heti takaraivoon, kun nurkan takaa kuuluu jotain luonnotonta mölinää tai meuhkaamista.
Viholliset käyttäytyvät eloisan aggressiivisesti mutta eivät niinkään älykkäästi. Se on vain hyvä juttu vauhdikasta toimintaa painottavassa räiskinnässä. Sakemannit seuraavat Blazkowiczia vaikka helvettiin, jos se on mahdollista – kerroksen tai rakennuksen vaihtaminen ei pidemmän päälle pelasta sankaria. Vaikka viholliset suojautuvat modernisti kulmien ja matalien esteiden taakse, Blazkowicz ei sitä tee, mikä tuntui, öh, suojattomalta. Mutta vain hetken, sillä tempoa hyydyttävä nössöily ei kuulu Wolfensteiniin.
Monipuolisilla vihollisilla on lähitaisteluun ja aseisiin liittyviä heikkouksia ja vahvuuksia, raskasta rynnäkköterminaattoria ei teilata lähimainkaan samalla tavalla kuin ketterää assassiinia. Suojakenttä ja ajan hidastus tuovat arsenaaliin rohkeutta vaativia syöksyjä ja koukkauksia, joita käytetään kevyiden pulmien ohella useimmiten muita vihollisia suojaavien huntuvelhojen kirurgisiin poistoihin.
Kerää koko sarjatuliase
Tehtävät ja maaston huolellinen kampaaminen palkitaan käteisellä ja lukittuja ominaisuuksia avaavilla tiedustelutiedoilla, jotka sijoitetaan aseiden ja huntukykyjen päivityksiin. Raha ei riitä jokaisen tykin tappiin asti virittämiseen, mikä pakottaa kutkuttavasti miettimään hankintoja. Ilmainen vinkki: Kar 98 -kivääri on erinomainen perustyökalu. Viritettynä se on loistava ase keskipitkille ja pitkille etäisyyksille. Aseiden viilaaminen tuo touhuun mukavasti roolipelimäistä suunnitelmallisuutta ja pitkäjänteisyyttä.
Tavallisten ja scifihtävien kanuunoiden teho ei jää spekseihin. Wolfenstein ei pihistele veren, irtoraajojen ja persoonallisten kuolemien suhteen. Roiskeet hipovat pahimmillaan ja parhaimmillaan splatteria. Häpesin alkukantaisuuttani säestäessäni innostuneella hähätyksellä ensimmäisen kaulaan ampumani sotilaan kuolonbalettia, jossa ihkun ällöttävästi koriseva mies tarttui veriseen kurkkuunsa, otti pari askelta, putosi ja kuoli. Tehokkaan kiväärin kudit tipauttavat raajan tai pään mehevän roiskahduksen siivittämänä tantereeseen.
Wolfensteinissa on 16 pelaajan moninpeli, joka kyllä on tehty vain sen takia, että moninpeli pitää nykyään olla, vaikkei sitä kukaan lopulta pelaakaan. Kentät, pelitilat ja tunnelma ovat moneen kertaan nähtyä peruspätevää tusinatavaraa. Moninpeli tuntuu ihan eri tiimin tekeleeltä, ja kas niin se onkin. Kiitoksena työstään Endrant Studios sai välittömästi kenkää kun peli valmistui.
Sinänsä mukiinmenevän natsimatsin paras oivallus on tapoista irtoava käteinen, jolla ostetaan päivityksiä aseisiin ja huntukykyihin. Pyssymiehet ovat joko perussolttuja, vaihtelevia kohteita rakentavia pioneereja tai lääkintämiehiä. Pidemmän päälle suurin syy yksinpelin rinnalla vaisun moninpelin tahkoamiseen lienee lukuisat nettimatseihin liittyvät trophy-palkinnot.
Karkeasti arvioiden 15 tunnin mittainen Wolfenstein on mainio perusräiskintä, joka tuo puhki kaluttuun elämysjunakaavaan uusia viboja ja virtaa supervoimilla ja valinnan vapaudella. Wolfensteinissa ei ole yhtä paljon toimintavaihtoehtoja kuin perinteisissä hiekkalaatikkoseikkailuissa, mutta ne ovat siitä huolimatta vaihtoehtoja. Vähän on reilusti enemmän kuin ei mitään.
86
