Foorumiväittelyssä natsikortin pelaaminen tarkoittaa automaattista häviötä. Wolfensteinissa natsit taas ovat ebin eli eeppisen voittoisia.
Mikään ei saa sotahistorian harrastajia riehaantumaan samalla tavalla kuin vaihtoehtoisella historialla spekulointi. Entä jos Rooman valtakunta ei olisi koskaan romahtanut? Mitä olisi tapahtunut, jos mongoli-imperiumi olisi valloittanut koko Euroopan? Olisiko Yhdysvalloissa yhä orjia, jos Amerikan sisällissota olisi ratkennut etelävaltioiden eduksi?
Sotahistorian kiehtovista ikuisuuskysymyksistä yksi on ylitse muiden – entä jos Hitlerin Saksa olisi selviytynyt toisesta maailmansodasta voittajana? Kysymys saa räikeän karrikoidun vastauksen Wolfenstein: The New Orderissa.
Realismille sanotaan piut paut, kun natsit panevat haisemaan sädepyssyillä ja liharoboteilla. Pulp-kirjallisuudesta lainaavaksi spekulatiiviseksi fiktioksi Wolfenstein on kuitenkin merkillisen ryppyotsainen. Hirmuteot vetävät vakavaksi.
Hitler kuulee nazisin taistelusta
Wolfenstein: New Orderin tapahtumat käynnistyvät vuodesta 1946. Toinen maailmansota on jatkunut selittämättömästi jatkoajalle, eikä loppu enteile liittoutuneille hyvää. Tappio vaikuttaa niin varmalta, että britit ja amerikkalaiset yrittävät viimeisenä oljenkortenaan epätoivoista yllätyshyökkäystä syvälle kolmannen valtakunnan takamaille.
Kohteena on salaperäinen tohtori Kuolema, jonka kehittämistä superaseista on muodostunut saksalaisen sotakoneiston selkäranka. Natsitohtori pitää hoviaan Itämeren rannikolla ja aivan käsittämättömän tiukasti vartioituna. Kun liittoutuneet nousevat Itämeren tyrskyistä maihin, rannalla ei odota vähempää kuin kymmenien metrien korkuinen hämähäkkirobotti. Mein Gott!
Jykeväleukaisen B.J. Blazkovichin johtama iskuryhmä taistelee urhoollisesti, mutta hyökkäys on liian vähän, liian myöhään. Ratkaisun hetkellä Blazkovich haavoittuu kuolemanvakavasti. Sirpaleen aivoihinsa saaneen sotasankarin olisi oikeastaan pitänyt kuolla, mutta kuin ihmeen kaupalla hänet pelastetaan puolalaiseen parantolaan. Siellä hän viruu hämärän rajamailla seuraavat neljätoista vuotta.
Kun Blazkovich viimein havahtuu koomastaan, koko muu maailma on kääntynyt päälaelleen. Herätys on karu, sillä parantolaa ollaan parhaillaan sulkemassa. Uudessa maailmanjärjestyksessä se käy niin, että ruskeapaidat teloittavat yksi toisensa jälkeen avuttomia potilaita vuoteisiinsa. Siinä sitä oikeudentuntoa kerrakseen, kun vihanneksesta tappajaksi ennätysajassa toipuva Blazkovich tirvaisee teloittajaltaan kurkun auki.
Blazkovichin on taisteltava tiensä ulos natsien piirityksestä, pelastettava sisar hento valkoinen ja lyöttäydyttävä yhteen vastarintaliikkeen kanssa – jos sellaista vain on enää jäljellä. Pian nimittäin käy selväksi, että vuonna 1960 koko maailma on polvillaan kolmannen valtakunnan edessä. Natsit ovat ehtineet jopa käydä kuussa.
Ajattelen, siis ammun
Kokeilin Wolfenstein: The New Orderia ensimmäisen kerran melkein vuosi sitten. Kokemus oli tuolloin tiskivettäkin laimeampi, en edes viitsinyt kirjoittaa pelistä täysimittaista ennakkojuttua. Kymmenen kuukautta lisäaikaa on kuitenkin tehnyt pelille ihmeitä. Mikä oli silloin puhdasta keskinkertaisuutta, on jalostunut yllättävän persoonalliseksi ajattelevan miehen räiskintäpeliksi.
Vilkasta aivotoimintaa ei ihan ensimmäisenä yhdistäisi räiskintäpeliin, jossa mikään ase ei ole liian raskas akimbona (eli yksi kummassakin kädessä) ammuttavaksi. Suoraviivaisen toimintakulttuurin vastapainoksi Wolfensteinissa on hahmonkehitystä, epälineaarista kenttäarkkitehtuuria sekä mahdollisuus hiiviskelyyn ja yllätyshyökkäyksiin.
Yllätysratkaisuna hahmonkehitys ei perustukaan kokemuspisteisiin ja -tasoihin, vaan erilaisiin achievement-tyyppisiin haasteisiin. Haasteet tuntuvat sinänsä ihan loogisilta, pistoolitaidot kehittyvät pistoolin kanssa temppuilemalla, hiiviskelytaidot välttämällä hälytyksiä ja käyttämällä puukkoa.
Hiiviskely kysyy tarkkaavaisuutta, sillä Wolfensteinin kentät ovat täynnä vaihtoehtoisia reittejä, jotka usein kiertävät vihollisen selustaan. Parhaassa tapauksessa ensimmäisenä puukosta saa paikallinen natsiupseeri. Upseereilla on radiot ja ikävä taipumus kutsua paikalle apujoukkoja, kun scheisse iskee tuulettimeen.
Olisi liioiteltua väittää Wolfensteinia hiiviskelypeliksi, hiiviskely on pikemminkin pieni lisämauste, joka tekee suurimmista taisteluista helpommin hallittavia. Varovaisuus on siinä mielessä tarpeen, että Blazkovich ei voi kuitata osumia huokailemalla nurkan takana. Terveys ja haarniska ovat molemmat hupenevia resursseja.
Kotiseudulle Pohjois-Arjalaan
Sain seurata Blazkoviczin edesottamuksia suureen junamatkaan asti, mikä kai vastasi pelin ensimmäistä kolmannesta. Olin todella vaikuttunut näkemästäni ja kokemastani. Oli kerrassaan silmät avaava kokemus tajuta, ettei Wolfensteinissa ollutkaan pakko rynnätä ennalta määrättyä reittiä eteenpäin.
Viihdyin Wolfensteinin parissa ihan kybällä. En silti käyttäisi pelistä adjektiivia hauska, sen verran synkeää matskua ruudulle vyörytettiin. Pelin pahikset ovat suorastaan karikatyyrimäisen kauheita sadisteja, mutta juuri sellaisia tunnetasolla rekisteröityvien pahisten kuuluu ollakin.
Vanha natsitohtori muuttuu geneerisestä pahiksesta aidosti vihattavaksi tyypiksi sillä hetkellä, kun hän pakottaa Blazkovichin tekemään mahdottoman valinnan kahden joukkuetoverin kohtalosta.
Samanlainen tapaus kävelee vastaan Berliinin yöjunassa, kun pojulelunsa kylkeen liimautunut natsitäti laskee kepeästi leikkiä vaalean päähenkilömme arjalaisista rotupiirteistä. ”Nyt sitten selvitämme, oletko sinä aito arjalainen”, Frau Engel virkkoo ja leikki muuttuu vakavaksi.
Ruotsalaisen Machine Gamesin kehittämässä Wolfensteinissa on potentiaalia räiskintävuoden mustaksi hevoseksi. Odotuslistalle meni.
PC, PS4, PS3, Xbox One, Xbox 360
Ilmestyy 23. toukokuuta 2014
