Alkuperäisestä Legendistä on kulunut jo reilusti yli vuoden päivät. Arvon seikkailijat istuvat iltaa lähipubissa ja tylsistyvät hyvää vauhtia, kun yllättäen vieras astuu sisään.
Imperian keisari, joka sattumoisin on ryhmän ninjan isä, on murhattu. Moinen ei sovi seikkailijoidemme oikeustajuun, joten he lähtevät kostoretkelle. Ei kovin omaperäinen, mutta ihailtavan realistinen perusta juonelle. Motiivina kostonhimo on paljon uskottavampi kuin oireyhtymä nimeltä "vastustamaton halu vapauttaa maailma pahasta", josta suurin osa keskiajan seikkailu-orientoituneesta väestöstä tuntui pelien perusteella kärsivän.
Edellisen Legendin karaistuneen tappajapoppoon saa imaistua uuteen seikkailuun vaivatta, koska Son of Empiren porukka on täsmälleen sama kuin Legendissä: berzerkki, ninja, riimumestari ja trubaduuri. Vanhalla joukkiolla ovat niin rahat, kokemuspisteet kuin riimumestarin riimutkin yhä tallessa. Jos ryhmää ei ole tai löydy, sellainen on helposti luotavissa.
Taistelua käydään reaaliajassa, eli yhteenotot ovat parhaimmillaan todella näyttäviä kahden joukkion takoessa toisiaan ja taikojen singahdellessa ympäri aluetta. Jokaisella hahmolla on oma erikoiskykynsä, josta on yhteenotoissa hyötyä: ninja voi muuttua näkymättömäksi, berzerkki räimiä hirviöitä apinan raivolla ja trubaduuri auttaa kavereitaan soittamalla heidän ominaisuuksiinsa hetkellisesti vaikuttavia melodioita. Riimumestari korvaa sekä normaalin papin että maagin, koska hänellä on niin parantavia kuin massatuhoa tekeviä taikoja.
Seikkaileminen tapahtuu pääosin luolastoissa, joissa edellisen osa tyyliin sitten selvitellään puzzleja ja etsitään avaimia hiki hatussa.
Taikasysteemistä sitä tuntemattomille: ideana on hieman Dungeon Masterin (rauhoitu, sydän) tyyliin rakentaa taiat osista. Taiat koostuvat riimuista ja niihin liittyvistä taikakomponenteista. Jokainen riimu kuvaa jotain taian ominaisuutta, eli esimerkiksi normaalin magic missilen vastine rakennetaan yhdistämällä riimut "nuoli" ja "vahinko". Loogista. Riimuja saa ostamalla, komponentteja voi lisäksi löytää luolistoista. Loitsut sekoitetaan ennen käyttöä, ja niitä voi olla kerrallaan käytössä kymmenen erilaista, joista kutakin voi sekoittaa valmiiksi 99 kappaletta. Täyteen ladattu riimumestari onkin melkoinen tappokone. Hänen kokemuksensa tai tasonsa ei mitenkään vaikuta taikomiseen, vaan kaikki on kiinni ällistä ja porukan rahatilanteesta _ riimut maksavat paljon.
Hieman ärsytti se, että maastossa vaeltaessaan joutuu koko ajan kaivamaan kulkulupia esiin, eivätkä siellä mellestävät, toisiensa kanssa sodassa olevat sotilasryhmät tappele keskenään. Kaupungit vaihtavat omistajaa tiuhaan tahtiin, ja koko sodasta jää vaikutelma päämäärättömästä hosumisesta. Kuolema on pikkujuttu, temppeleissä saa henkiinherätyksen ilmaiseksi ja luolista löytyy regenerointialustoja. Onnipisteet tosin tippuvat rajusti prosessissa, mutta kuitenkaan peli ei ole menetetty vaikka 75 prosenttia porukasta potkaisisi tyhjää.
Outoa kyllä, Legend 2 on suora kopio juuri halpapelinä ilmestyneestä edeltäjästään. Legendin systeemi on hyvä, mutta kyllä pikkuhiomista kaivattaisiin sinne tänne. Niin kiintolevy- kuin lisälevaritukikin puuttuvat yhä (!) eikä levyistä saa tehtyä varmuuskopiota normaalein keinoin.
Kyllä Son of Empireä mielellään pelattua tuli, mikä todistaa, ettei peli ainakaan huono ole. Toivon kuitenkin hartaasti, ettemme aitoon SSI-tyyliin saisi lähiaikoina ihailtavaksemme kymmentä tusinaa Worlds of Legend -sarjan peliä, jotka eroavat toisistaan vain juoneltaan.
83
