Kun helmikuussa surutta kehua retostelin World of Warcraftin, en arvannut, millaisen massapsykoosin voi yksi peli aiheuttaa. Nyt on pakko avautua ja purkaa lievää syyllisyyden tuntoa ja moraalista krapulaa.
Blizzard tunnetaan ehkäpä kaikkein varmakätisimpänä pelintekijänä. Heidän jokainen pelinsä on yltänyt miljoonamyynteihin. Kaiken menestyksen keskellä World of Warcraft lienee kaikkein kirkkain saavutus.
Blizzardin menestyksen salaisuus on näennäisen yksinkertainen. He osaavat tehdä pelejä, jotka kelpaavat yhtä hyvin kovalle hardcore-ytimelle kuin satunnaisille pelailijoille. World of Warcraft on jatkanut linjaa keräämällä pelaajakuntansa arpisten veteraanien sijaan lähinnä nyyppäreistä.
Päiväni murmelina
Blizzardin taustasta crossover-pelien tekijänä ja suorista lupauksistakin johtuen, minulla oli hyvä syy olettaa World of Warcraftin rikkovan nettiropejen perisynnin. Ehkä se olisi nettirope, jolle ei tarvitse uhrata koko elämää.
Turha luulo. Käytän wowittamiseen keskimäärin tunnista kahteen päivässä. Missä tahansa muussa lajissa vastaava määrä aikaa tekisi minusta luultavasti kohtalaisen menestyneen tai ainakin vakavan harrastajan.
Säälittävällä parin tunnin päivittäisellä satsauksella olen ikuinen luuseri, joka katsellee vierestä kiltakavereiden viilettävän tasokehityksessä heittämällä ohi. Ihan sama, menenkö paikalle aamuyöstä tai keskellä päivää, samat ahertajat ovat pitämässä Kalimdorin pieneläinpopulaatiota kurissa. Kuten eräs kiltatoveri totesi arkiaamuna kello kuudelta: "Aamugrindaus on paras grindaus."
Useista muista wowittajista poiketen en optimoi ajankäyttöä maksimaalinen kokemuspisteiden karttumisvauhti mielessäni. Olen eräänlainen elämysmatkailija ja pyrin edes hieman uppoutumaan maailmaan. Siitäkin huolimatta, että valtaosa pelaajista tekee kaikkensa särkeäkseen illuusioni.
Prolet barrikaadeille!
Kestän asemani paarialuokassa, mutta se närästää, että taidoilla ei ole juuri mitään tekemistä menestyksen kanssa. Wowissa, kuten useimmissa nettiropeissa, on keinotekoiset tasorajat, jotka toimivat vähän kuin vanhassa luokkayhteiskunnassa ja pitävät eliitin turvassa rupusakilta. NPC:itä eli tietokoneen ohjaamia hahmoja vastaan maaginen raja kulkee kolmen tason erotuksessa. Pari kolme tasoa kovemman vastuksen voi päihittää helposti, mutta kun ero on enemmän kuin kolme tasoa, maagisesti lähes kaikki iskut ja laukaukset menevät ohi. Ihmispelaajaa vastaan haamuraja ei onneksi ole aivan yhtä tökerö.
Massiivimoninpelissä ei ole aivan helppo päästä eroon siitä tunteesta, ettei ole oikeastaan itse ohjaksissa, vaan kohtalo ratkaistaan painotetuilla nopilla. Toimintalähtöisempi suora ohjaus ei välttämättä toimi ympäristössä, missä lagin takia mikään ei oikeastaan ole aivan sitä miltä näyttää.
Siitä huolimatta Blizzard olisi voinut tehdä tasokehityksestä loivempaa ja ylipäätään pienentää pelaajan kokemustason merkitystä. Tasot voisivat olla pikemminkin mauste kuin pelin keskeinen sisältö. Silloin tosin olisi rikottu Wowin koukuttavuuden salaisuus, eli alati lähellä häämöttävän seuraavan tason luoma houkutin. Jotain pitäisi silti keksiä, koska tuskin olen ainoa, jota hämää se, että menestys on lähes pelkästään ajankäytöstä ja vain häviävän vähän taidosta kiinni.
Yksinäisten moninpeli
Selvä, entäpä jos unohdan pelaajien mättämisen kokonaan? Koska maailma on niin tiukasti ohjattu tasojen mukaan, vähänkään eri tahtia pelaavilla kavereilla ei ole juurikaan yhteistä tekemistä, koska kokemusta karttuu vain tiukasti omalle tasolle tarkoitetulla alueella. Eritasoisista kaveruksista on pikemminkin haittaa toisilleen, koska ryhmässä pisteet jaetaan kokemustason perusteella, jolloin alempitasoinen pääsee vain keräämään murusia isompiensa perässä.
Turha siis ihmetellä, miksi Wow on varmasti maailman suurin kimpassa pelattava yksinpeli. Useimmat pelaajat eivät edes halua olla tekemisissä muiden pelaajien kanssa, vaan keskittyvät sooloamaan, koska se on ajankäytön kannalta tehokkainta. Wowin ydin on tasojen, rahan ja tavaran rohmuamisessa. Kaikki muu on vain ylimääräistä kuorrutusta.
Syyttömänä syntyneet
Wowin piti erottua massasta suuren konfliktin ansiosta. Lauma vai Liitto, muistatteko? Kahden osapuolen ikuinen taisto on kehittynyt kohisten sitten julkaisun. Nyt pelaajat saavat sotilasarvoja sen mukaan, minkä verran he ovat saaneet aikaan yhteisessä sotaponnistuksessa. Huvittavaa sinänsä, mutta toistaiseksi sotilasarvojen palkintoina saa # arvasitte oikein # entistä parempaa roinaa. Helposti arvattavaa lienee sekin, että kaikki korkeimmat arvonimet menevät elämättömille.
Niin syvä kuin liiton ja lauman välinen eripura onkin, sodalla ei ole mitään motiivia. Maailma ei muutu piiruakaan, vaikka voitto olisi kuinka suuri, vaikka tappaisi kaiken liikkuvan vastapuolen pääkaupungeista ja murhaisi rotujen ylhäiset johtajat. Wowissa vallitsee ikuinen status quo, koska minkään ei haluta häiritsevän tasojen, rahan ja roinan pyhää kolminaisuutta.
Joukkopsykoosi
Hämmästyttävintä kaikessa on Wowin sisällöllinen yksitoikkoisuus. Ilmeisesti kyse on hypnoosista, koska pelaaja toistaa robotin lailla tismalleen samaa toimintoa tuhansia kertoja uransa aikana. Uran alusta loppuun tapetaan samoja hirviöitä samalla puolella tusinalla temppuja. Matkan varrella hirviöiden väri muuttuu ja tulipalloon tulee lisää tehoa, mutta varsinainen toimitus pysyy samana.
Jotta kokemus pysyy varmasti yhtenäisenä, pelaajat tasapäistetään muutamaan arkkityyppiin. Ulkonäköä ei pahemmin muokata ja useimmilla hahmoluokilla on tietty valinta taitoja, jotka ovat ylitse muiden. Siperia opettaa jokaisen metsästäjän valitsemaan lähes tismalleen samat taidot.
Entäpä sitten ammatit? Niissähän riittää mukavasti puuhasteltavaa runopojille, pasifisteille ja muille turisteille. Katinkontit. Mitä mieltä on nahkurin, sepän ja vaatturin ammateissa, kun paljon paremmat varusteet saa helpommin ja halvemmalla joko tappamalla hirviöitä tai ostamalla suoraan huutokaupasta. Useimmat ovatkin oppineet kantapään kautta hankkimaan itselleen kaksi keräilyammattia, koska pelkkiä raaka-aineita myymällä tienaa moninverroin paremmin kuin jalostamalla ne hienoiksi tuotteiksi.
Wowin ei tarvitse todistaa loistavuuttaan muulla kuin sillä, että miljoonat roikkuvat siellä kaiken vapaa-aikansa siitä huolimatta, että touhu on typerää, yksinkertaista saman asian jauhamista maailmassa, jossa millään ei ole mitään väliä.
Masennuksen pelossa en enää uskalla edes ajatella käyttäväni kohtalokasta kokonaispeliajan näyttävää komentoa /played. Inhoan itseäni, koska käytän aikaani johonkin näin älyttömään, mutten pysty lopettamaan. Mihin on kadonnut viikkoja elämästäni? Mistä voin hakea korvausta? Voinko edes hakeutua hoitoon? Kesä tulee, kohta on kiire!
