Eräät kutsuvat heitä maailman suurimmiksi viihdetaiteilijoiksi. He lentävät ilman siipiä, he uhmaavat fyysisiä rajoitteita. Mutta he ottavat myös suuria riskejä: niskoja on murtunut, urat ovat päättyneet silmän räpäyksessä. Toiset kutsuvat heitä pelleiksi.
Miljoonia myyvät WWE-vapaapainipelit ovat THQ:lle lupa painaa rahaa. Vaikka pelit kootaan samoista tutuista aineksista, THQ julkaisee kolmea eri vapaapainipeliä kolmelle eri koneelle. GameCubella on WWE Wrestlemania XIX, Xboxilla WWE Raw 2 (Pelit 11/02, 84 pistettä) ja nyt viimeisimpänä PlayStation 2:lla WWE SmackDown! Here Comes the Pain.
Näennäisesti samankaltaiset pelit eroavat toisistaan enemmän kuin uskoisi. Wrestlemanian arcademaisuuden ja Raw 2:n hidastempoisuuden jälkeen Here Comes the Pain poimii rusinat pullasta yhdistämällä Wrestlemanian vauhdikkuuden Raw 2:n syvällisyyteen.
Saippuaooppera
Kehätapahtumat televisiovapaapainin kaltaiseksi saippuaoopperaksi kutova uramoodi on vapaapainipelien selkäranka. SmackDownissa ura rakennetaan valmiiksi käsikirjoitettujen juonikuvioiden varaan. Peliin on ujutettu parisataa tarinaa, joiden päähenkilöksi pelaaja urallaan joutuu.
SmackDownin tarinat ovat pääasiassa melko lyhyitä, joskus vain yhteen monivalintakohtaukseen rajattuja, mutta osaa venytetään kokonaisen pelikuukauden mittaisiksi. Yleensä kysymys on tarkoituksellisen ylilyödystä vihanpidosta jonkun kilpailevan painijan kanssa, mutta mukana on sellaisiakin kummallisuuksia kuin kehonrakennuskilpailussa tuomarointia.
Juonikuviot pitävät ensimmäisen uravuoden mielenkiintoisena. Kun saippuaoopperassa isketään mehukkain vaihde silmään, peliä ei voi jättää kesken. Valitettavasti juonikuviot loppuvat kesken ensimmäisen WWE-kauden myötä. Vanhan toistuessa tarinoiden monivalintoihin voi toki reagoida eri tavalla kuin ensimmäisellä pelikerralla, mutta se on aika laiha lohtu.
Xboxin Raw 2:n uramoodi mykkine kohtauksineen on kertaluokkaa SmackDownin vastaavaa tylsempi, mutta ainakin siinä pääsee vetämään juuri sellaista roolia kuin itse haluaa. SmackDownissa pelaaja on valmiiksi purkitettujen juonien vanki.
Seuraava suuruus
SmackDownia voi pelata aidolla WWE-supertähdellä tai itse luodulla painijalla. Hahmoeditori on roolipelimäisen monipuolinen, painijan ulkonäön, ruumiinrakenteen ja vaatetuksen muokkaamiseen on lähes loputtomasti vaihtoehtoja.
Liikearsenaali vakuuttaa laajuudellaan. Hautakivi-iskuja, vyön alle potkuja ja verenkierron päähän estäviä painilukkoja riittää useiden sivujen mittaisiksi listoiksi. Liikkeet eroavat paitsi nopeudessa ja vahingossa, myös siinä mihin ruumiinosaan ne kohdistetaan. Omasta painiveijaristani leivoin japanilaistyylisen potkukoneen. Vapise Ultimo Dragon!
Ominaisuuspisteet jaetaan voimakkuuden, nopeuden, painitekniikan, alistamiskyvyn ja kestävyyden kesken. Voimakkuus vaikuttaa osumien aiheuttamaan vahinkoon, nopeus liikkeiden vikkelyyteen ja tekniikka taitoon torjua vastustajien liikkeitä. Mattopainimiesten eli homopainijoiden alistamiskyvyllä pakotetaan solmuksi väännetyt vastustajat hakkaamaan mattoa ottelun keskeyttämisen merkiksi. Kestävyyden merkitystä ei tarvinne selittää.
Lopuksi on valittava, onko sankari hyvispainija eli face vai pahispainija eli heel. Hyvikset veljeilevät Kurt Anglen, Rob van Damin ja muiden maitonaamojen kanssa, kun pahisten potentiaalisia liittolaisia ovat Triple H, Brock "mitään en oo ottanu" Lesnar ja muut WWE:n öykkärit.
Vaikka omalla painijalla pelaaminen on hauskaa, siinä on yksi ongelma: taidollisesti editorilla luotu painija on WWE:n alinta pohjasakkaa, joka ottaa turpaansa kaikilta. Onneksi uramoodissa ansaittavilla kokemuspisteillä voi kehittää painijan ominaisuuksia. Ensimmäisen kauden jälkeen kokemusta pitäisi olla jo sen verran plakkarissa, että matsit alkavat sujua. Toisella kaudella kelpaa jo haaveilla mestaruusvöistä.
Oikeaa WWE-tähteä pelatessa ongelma katoaa. Onkin makuasia, haluaako aloittaa suoraan huipulta Goldbergina tai Stone Coldina, vai pusertaa tiensä ravintoketjun häntäpäästä painikehien kiistattomaksi mestariksi.
Kipu iskee
Raw 2:n jähmeiden kehätapahtumien jälkeen WWE SmackDown! Here Comes the Painin vauhdikkuus yllättää: ottelutempo on kuin toiselta planeetalta.
Painijoiden kestävyyden hajauttaminen eri ruumiinosiin toimii loistavasti. Vammautumisen astetta ilmaistaan pienellä ruumisikonilla, jonka osien värit vaihtuvat ensin keltaiseen, sitten oranssiin ja lopulta punaiseen. Punaiseksi hakattu äijä alkaa olla valmista kauraa luvunlaskuun. Hyökkäysten keskittäminen samaan ruumiinosaan tuo kamppailuun mukavasti taktiikan tuntua, joskin se edellyttää painijan liikevalikoiman perinpohjaista tuntemusta.
Vähemmän innoissani olen hyökkäys- ja väistönappien kontrolleista. Omat liikkeet tuntuvat täysin sattumanvaraisilta ellei niitä erikseen opettele ulkoa. Vastaavasti tuntuu typerältä pelattavuuden kampittamiselta, että väistöjen onnistumisprosentti lasketaan painijoiden ominaisuuspisteistä. Vitosen painitekniikalla mahdollisuudet pärjätä Kurt Anglea (painitekniikka 10) vastaan ovat lähinnä teoreettisia.
Pelattavuuden kannalta SmackDown on aivan liian uskollinen televisiolähetyksille ja painitähtien tunnusliikkeille. Sinänsä ansiokkaasti liikkeet on saatu näyttämään täsmälleen samalta kuin telkkarissa, mutta peli siirtyy purkitettujen erikoisliikkeiden ajaksi kokonaan autopilotille. Kontrollit katoavat täysin, kun Rey Mysterio viihdyttää yleisöä 619-pyörähdyksillään.
Liikkeiden televisionäyttävyys saavutetaan välillä aika kyseenalaisin keinoin. Maassa viruva painija saattaa esimerkiksi maagisesti siirtyä metrin oikealle, että komea päähän potku saadaan animaation alussa osumaan kohdalleen.
Peli joka tappoi hulkamanian
Kun Xboxin Raw 2:sta puuttui Ultimo Dragon, SmackDownissa poissaolollaan loistaa Hollywood Hulk Hogan. Minun, vanhan hulkamaanikon, kirjoissa se on pitkä miinus. Suurta menetystä Smäkkis paikkaa pönkittämällä rivejään muutamalla vanhalla painilegendalla, kuten 80-luvun Rautasheikillä ja prätkä-Undertakeria edeltäneellä satanisti-Undertakerilla.
Ottelutyypeissä SmackDown loistaa. Jokaisen mahdollisen perusottelutyypin lisäksi mukana on pelätty eliminointikoppi ja naispainijoille tarkoitettu rintsikat & pikkarit -matsi, jossa WWE-diivat yrittävät raastaa toisensa alusvaatteisilleen. Kuluneena syksynä amerikkalaisessa maksutelevisiossa nähtyä prätkäjätkän kettinkimatsia ei Here Comes the Painissa nähdä. Ehkä se jäi pois liian väkivaltaisena.
WWE SmackDown! Here Comes the Pain on epätäydellinen, mutta kokonaisuutena erittäin nautittava vapaapainipeli. Vaikkei SmackDown joka saralla Xboxin Raw 2:ta selätäkään, rankkaisin sen vauhdikkaampien kehätapahtumien ja hauskojen juonikuvioiden ansiosta karvan verran sisarpelinsä yläpuolelle. Niin ja SmackDownissa yleisö osaa jopa kannustaa.
Vaikka SmackDownin uramoodista tarinat ennen pitkää loppuvat, painijan ominaisuuksien ja suosion kehittelyssä riittää tekemistä pitempäänkin.
86
