Painimiesten ottaessa yhteen tanner tömisee ja aitaa kaatuu. Se on viihdyttävää, eikö?
Showpaini on häkellyttävä urheiluviihteen muoto. Trikoisiin tai ihmeellisiin kostyymeihin pukeutuneet aikuiset miehet mätkivät toisiaan kehässä, uhoavat kuin viimeistä päivää ja esittävät tarkoin käsikirjoitettua draamaa. Se on miesten saippuaoopperaa. Yhdysvalloissa laji kerää miljoonia katsojia tv-ruutujen ääreen monena iltana viikossa. Euroopassa pellepainiin suhtaudutaan väheksyen, mutta kaappikatselijoita riittää täälläkin.
Oma suhteeni showpainiin on kompleksinen. Öljytyt miesvartalot tulivat minulle tutuiksi jo 1980-luvulla, kun katsoin taivaskanavilta Hulk Hoganin ja kumppaneiden hurjaa vääntöä. Vaikutteille alttiin iän ohitettuani olen katsonut showpainia vain satunnaisesti. Edellinen kosketukseni painipeleihin puolestaan on Gamecube-ajoilta. Hidastempoinen ja kankeahko nysvääninen ei tuolloin tehnyt minuun vaikutusta, joten odotin jännittyneenä, mitä showpainipeleillä on nykyään annettavanaan.
Älä kokeile tätä kotona
Smackdown vs. RAW 2010 kattaa painimaailman tunnetuimmat sarjat eli Smackdownin ja RAW:n. Sarjat eroavat toisistaan lähinnä siinä, minkä nimiset tyypit toisiaan pieksevät. Kun kyse on vuosipäivityksestä, mitään kovin ihmeellisiä pelimekaniikan uudistuksia ei ole luvassa.
Peli muistuttaa hyvin paljon neljän vuoden takaista Gamecube-kokemustani. Ottelijat hakkaavat toisiaan pitkään ja hartaasti matsien venyessä parhaimmillaan yli vartin mittaisiksi väännöiksi. Pelikokemus on kieltämättä hyvin lähellä sitä, miltä showpaini näyttää telkkarissa.
Vastustajalle näytetään taivaan merkit kehässä tai sen ulkopuolella kymmenien erilaisten väkivaltaliikkeiden voimin. Suurin osa niistä on hassuja avokämmenläimäyksiä, lussuja potkuja kylkiin, erilaisia tosi rankkoja kuristusotteita tai sinänsä hienoja akrobaattisia taidonnäytteitä. Kehää voi käyttää hyödykseen vaikkapa hyppäämällä tantereeseen kaatuneen kaverin niskaan kulmatolpan päältä tai heivaamalla koko jantterin narujen yli lattialle. Karskimmat sällit tuuttaavat toista käkättimeen tuolilla tai vasaralla, jolloin yleisö kohahtaa.
Mitään näkyvää energiapalkkia tai vastaavaa ruudulla ei ole, vaan ainoana menestyksen mittarina toimii momentum, jonka noustessa kohti huippuaan painija voi vetää henkilökohtaisia ja tavanomaista mättöä tehokkaampia signature-liikkeitä. Täysi momentum-palkki mahdollistaa lopetusliikkeiden tekemisen. Nekään eivät lopeta matsia siihen paikkaan, sillä voittaja ratkaistaan ottelumuodosta riippuvalla tavalla. Ottelu voi ratketa esimerkiksi kuumottavaan saunasolmuun kietaistun painijan luovutukseen tai vastustajan pään lyömiseen pöydän läpi.
Jos tuomarin toiminta ei miellytä, voi seepran nuijia kanveesiin, jonka jälkeen saa opponenttiaan hakata niin likaisin keinoin kuin sielu sietää.
Ei ihan sadan miehen kumite
Erilaisia pelimuotoja Smackdown vs. RAW 2010 tarjoaa vähintään tarpeeksi. Eri matsityyppejä on 1 vastaan 1 -perusväännöstä joukkotappeluun, häkkitaisteluun, likaisen pelin salliviin extreme-otteluihin ja niin poispäin. Perustappeluissa voittoehtoja ja eri sääntöjä, kuten diskaamista liiallisesta kehän ulkopuolella oleskelusta, voi säätää myös ottelukohtaisesti ennen yhteenoton alkamista. Käytännössä mitä tahansa tv-ruudussa nähtyä painimeininkiä voi toistaa pelin puitteissa. Kaiken huippuna on 30 ukon Royal Rumble, jossa kehään nousee vuoron perään lähes koko WWE:n painijakavalkadi.
Uutuutena pelisarjassa mallinnetaan nyt painishow’n ystäviä ja vihamiehiä, jotka tulevat satunnaisesti sotkemaan kehäkuvioita. Matsin mennessä huonosti lämpiöstä saattaa syöksyä apuun joku painitoveri, kun taas liian vahvasti niskan päällä oleva voi saada lisäharmia kostoa vannovista verivihollisistaan.
Mukana on myös uramoodi, jota voi pelata joko oikealla superstaralla tai itse luodulla taistelijalla. Omatekoinen hahmo aloittaa surkeana rääpäleenä ja uran edetessä tämän painipersoonansa ominaisuuksia ja kykyjä parannellaan hieman roolipelimäisesti. Muuten uramoodi on yllätyksetöntä ottelua toisensa perään, vastustajansa saa sentään yleensä valita ja samoin ottelutyypin.
Tätä mielenkiintoisempi on kuitenkin tarinamoodi, jossa astutaan jonkun kuuluisan trikoohemmon (kuten Triple H:n tai Shawn Michaelsin) hyvin kireisiin housuihin ja otteluiden välissä seurataan samanlaista draamaa kuin telkkarin painikohelluksissa. Mutta ei tässä vielä kaikki! Peli nimittäin mahdollistaa myös omien tarinoiden tekemisen. Oman sankarinsa voi heittää yllättäviin takahuonetilanteisiin, hupaisiin selkkauksiin ja mihin nyt haluaakaan. Varsinaista tarkoitusta saippuaoopperamoodille on vaikea löytää, mutta kaikessa outoudessaan se ansaitsee tulla mainituksi.
Pimeyden sydän
Parin illan pelaamisen jälkeen aloin jo vähän kypsyä siihen, että ottelut kestävät monesti ikuisuuden ja saattavat ratketa rasittavan pitkän nappien hakkaamisen jälkeen johonkin täysin mielivaltaiselta tuntuvaan juttuun. Sitten koin valaistumisen ja mietin, että tässä pelissä tärkeintä ei ehkä olekaan voitto. ”Mutta Miika”, kysyin itseltäni, ”jos tärkeintä ei ole voittaminen, mikä sitten?” Vastauksen kalloani kovertavaan kysymykseen löysin showpainin sykkivästä ytimestä, sen sielun mustimmista syövereistä.
Tärkeintä on viihdyttävyys. Smackdown vs. RAW on parhaimmillaan silloin, kun vastustajaansa nöyryyttää näyttävillä tempuilla, huikeilla ilmalennoilla (suoraan toisen painijan naamaan), yllättävillä käänteillä ja brutaaleilla otteilla, jotka saattavat päättyä voittoon tai sitten eivät. Yleisö hurraa villisti, kun luchadorin naamioon pukeutunut lihaskimppu potkii hengettömän näköistä vastustaan kehän ulkopuolella, vaikka sillä ei olisi mitään merkitystä ottelun lopputuloksen kannalta. Terästuoli tuomarin otsaan yllättää ja naurattaa, vaikka lyöjä tulisi temppunsa takia diskatuksi.
Pelisisällön runsas muokattavuus avaa myös todella kiehtovia mahdollisuuksia. Hahmoeditorilla saa viitseliäämpi säätäjä aikaan lähes mitä tahansa, aina julkisuuden henkilöistä omien painifantasioiden toteuttamiseen hengessä talonmies vastaan postinkantaja (molemmat alushousuissa). Ei tarvitse edes mainita, millaisia skenaarioita tarinamoodin editorilla voikaan luoda.
Itse tyydyin heijastelemaan maailmanpolitiikan valtarakenteiden kyseenalaistamista tekemällä vartaloltaan sopusuhtaisen naispainijan, joka oli pukeutunut ainoastaan silmät paljastavaan burkhaan. Islamilaisen painisupertähden kurittaessa muovitissisiä, häpeilemättömän paljastavasti pukeutuneita ”diivoja” tajusin pelin olevan suorastaan derridalainen dekonstruktio showpaini-ilmiöstä. Yhtäkkiä tyhjäpäinen ja monella tapaa hieman nolostuttava mimmien keimailu ja ”painiminen” vähissä vaatteissa olikin muuttunut allegoriaksi naisten esineellistämisestä, parodiaksi, jossa hurjimmat suosionosoitukset saakin stereotyyppisen paljaan pinnan sijaan vartalonsa täysin peittävä, toiseutta edustava vieras.
En usko, että todellisen painiyleisön keskuudessa yllä kuvattuun skenaarioon suhtauduttaisiin aivan samalla tavoin kuin pelissä. Koin jonkinlaisen valaistumisen, showpainihenkistymisen. Mutta se siitä.
Pompi pois nyt kumikumimies
Toteutukseltaan Smackdown vs. RAW 2010 on ihan onnistunut. Painijat näyttävät aidoilta, joskin hieman kumi-ihoisilta, ja tappeluliikkeiden animointi on niin aitoa kuin se näyteltyjen iskujen kohdalla ylipäätään voi olla. Erilaisia liikkeitä ohjaimen rajalliseen nappitilaan on saatu ängettyä vaikuttava määrä. Liiankin vaikuttava, sillä monien liikkeiden suorittaminen ei riipu vain ohjaimen painalluksista, vaan myös vastustajan asennosta, kunnosta tai oman hahmon liikkeestä. Aloittelija on usein pulassa, kun köriläs ruudulla tekee jotain aivan muuta kuin napin painalluksesta pitäisi. Toisaalta pelin luonteesta johtuen se ei ole yhtä suuri miinus kuin oikeissa taistelupeleissä.
Showpainipelien ongelma on siinä, että uuvuttavasta tappelumekaniikastaan johtuen ne eivät ole mättöpeleinä kovin hyviä. ”Tosissaan” pelattuna moni matsi päättyy siihen, että jompikumpi osapuoli ei vain yksinkertaisesti jaksa loputtoman tuntuista vääntöä ja temppuilua. Niinpä satunnaiselle painijalle tämä uusinkaan WWE-peli ei tarjoa oikein mitään muuta kuin muutaman illan iloa ja parit halvat naurut. Pullistelevien steroidihirviöiden urpoilu viihdyttää aikansa, muttei riitä yksinään kantamaan peliä. Karkean käytöksen alta paljastuu lopulta itseään toistava ja melko puiseva painipeli.
Jos tykkää pellepainista tosi, tosi paljon ja haluaa matkia painitähtien edesottamuksia videopelissä, siihen WWE Smackdown vs. RAW 2010 on paras mahdollinen väline.
78
