X-Men 2: Wolverine's Revenge (PS2 ja GameCube) – Jätkä kynsii henkensä edestä

Marvelin X-Men-sarjakuvat ovat olleet merkittävää maailmankirjallisuutta jo 30 vuoden ajan. X-Men-elokuvat ovat olleet tyylilajinsa kunnianhimoisimmasta ja onnistuneimmasta päästä. Suosituissa elokuvissa juuri Wolverine on nostettu pääosaan, joten heppu ansaitsee todella tykin pelin.

Ensin hyvät uutiset. Pelin juonen on suunnitellut sarjakuvaveteraani Larry Hama. Kertomus tekee kunniaa Wolverinelle, eikä edes fanaattisimmilla sarjakuvafaneilla pitäisi olla mitään valittamista. Wolverinen peli on kaikin puolin Wolverinen näköinen ja oloinen, eikä hahmoa ole vain heitetty pikapikaa sattumanvaraiseen interaktiiviseen toimintaseikkailuun.

Shiva sentään

Wolverine on vihainen mies. Hänellä on siihen aihetta, kuten hahmon elinkaaren alkuun sijoittuva Wolverine's Revenge kertoo. Jos näette X-Men 2 -elokuvan vasta pelin jälkeen, varoitan spoilereista. Muutoin pelillä ja leffalla ei ole juuri mitään tekemistä keskenään.

Wolverine on hullun tiedemiehen, tohtori Corneliuksen laboratorioiden luomus. Wolverine saa tarpeeksi orjuudesta ja tuskasta, ja nousee kapinaan. Mutta Cornelius on ottanut tämän etukäteen huomioon: Wolviksen ruumiissa on Shiva-virus, joka tappaa hänet 48 tunnin kuluttua. Wolverinella on kaksi vuorokautta aikaa palata syntysijoilleen, kohdata vastustajansa, kostaa ja löytää parannuskeino. Apua hän saa muilta ryhmä X:n jäseniltä, enimmäkseen Wolverine, tuo yksinäinen susi, tappaa ja viipaloi adamantium-kynsillään soolona.

Elokuvan Wolverine, Hugh Jackman, ei ole studioon ehtinyt, joten kynsiveikon ääni on Mark "Luke Skywalker" Hamillin. Professori X sen sijaan on Patrick Stewart itse. Ääninäyttely on pelin parhaita puolia: Hamill kuulostaa todella vihaiselta ja tuskaiselta, Stewartin ääni on silkkaa bassoista karismaa.

Kynsi kylmenee

Tarkoitus on päästä paikkaan A tappaen matkan varrella tavatut tyypit B-Ö. Tämä tarkoittaa taistelemista. Kun Wolverine ottaa adamantium-kyntensä ensin, show repeää kunnolla käyntiin.

Wolverine's Revenge sairastaa skitsofreniaa: toisaalta tärkeää on hiiviskely, toisaalta hurja toiminta. Kombot ovat niin tehokkaita, että niiden opettelusta tulee väkisinkin oleellinen osa pelaamista. Aluksi tämä on vain hauskaa, pitkän päälle siihen leipääntyy. Siksi on vain hyvä, että pelin läpäisee alle 10 tunnissa.

Teoriassa Wolverine voi yllättää vihollisensa hiipimällä takaapäin, ja kun ruudussa näkyy strike-teksti, yhdellä näppäimellä saadaan aikaan näyttävä automaattinen tappoanimaatio. Käytännössä teksti ei aina tule, joten joudut palaamaan takaisin ja yrittämään uudelleen, vaikka äsken olisit voinut kaivaa sormellasi vihollisen nenää. Minkä voisi vaaratta tehdäkin, sillä pahiksen apulaisten palkkaus on mennyt pieleen. Jätkät köpöttelevät nurkassa tai missä sattuu melkein riippumatta siitä, mitä Wolverine tekee. Rivitaistelijat saattavat olla myös sokeita, en ole varma.

Identtiset kolmoset

Vaikka viholliset ovat idiootteja, niitä on sen verran paljon, että Wolverine on taisteluissa myös vastaanottavana osapuolena. Hahmo parantuu itsekseen, kunhan vain kynnet eivät ole esillä. Tuntuu vähän typerältä keskeyttää taistelu ja juosta nurkan taakse tervehtymistä odottamaan, mutta niin se homma vain toimii.

Uusia ideoita ei Wolverine's Revengessä juuri ole. Superaistit ovat kuitenkin hieman uudenlainen juttu, tai ainakin onnistunut vanhan idean sovellutus. Superaistien käyttö (sniff! sniff!) muuttaa näkökentän oranssiksi, Wolverine näkee viholliset kauempaa ja jopa niiden jalanjäljet ovat havaittavissa. Superaistit havaitsevat myös kätketyt miinat ja monet muut ansat. Superaisti on ehdottomasti cool juttu. Tahdon sellaisen.

Sana cool tulee usein mieleen. Kaikki on cool äkkiä vilkaisten, mutta pitkän päälle totuus paljastuu muuksi. Esimerkiksi grafiikka on ihan ok, kunnes lähempää katsoen seinät lepattavat kuin telttakangas tuulessa. Pikkubugia ja puolinaista suunnittelua löytyy riittämiin. Onneksi kenttäsuunnittelu on aina laatutyötä. Se pelastaa Wolverine's Revengen pelaamiskelpoiselle puolelle.

Inhoja pomotaisteluita riittää, mutta niissä ei nyt ole mitään suurempaa valittamista. Vaikeustaso on aika hyvin kohdallaan. Vastustajan heikot kohdat löytyvät ilman yliluonnollisia kykyjä. Ihmetystä aiheuttaa vain se, miksi pomon pystyy heittämään vain suoraan eteenpäin. Heittosuunnan valitseminen olisi ollut erittäin tervetullut mahdollisuus.

Tyyli on Wolverine's Revengen hallussa. Ongelmat ovat pelattavuudessa. Pitkän päälle taistelut toistavat itseään ja vihollisten pönttöpäisyys syö miestä. Kombojen opettelustakin menee ajan myötä hohto.

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi joku pelaa vapaaehtoisesti PC:n näppiksellä yhtään mitään, mutta minä olenkin tällainen konsolipeelo. Padilla taistelu menee selkäytimeen, mutta näppiksellä kyse on vain siitä, että muistaa mitä mitäkin näppäin tarkoittaa ja missä järjestyksessä niitä pitää painaa. Tietenkin PC-versiota voi pelata padilla ja riemutikulla.

Peli näyttää hämmästyttävän samalta jokaisella alustalla, ja erojen etsiminen olisi nipotusta. GBA:n peli on tietenkin aivan oma juttunsa, mutta PS2-, GameCube- ja PC-versiot ovat lähes identtiset kolmoset. Muiden lehtien ja nettisaittien perusteella samankaltaisuus koskee myös Xboxin Wolverine's Revengeä. PC-versio tuntuu liikaa suoralta konsolikäännökseltä, mitä se luultavasti onkin. Tietokoneen mahdollisuuksia ei käytetä hyväksi edes graafisen ilmeen kohentamiseen. Kontrollit on heitetty yksinkertaisesti näppiksen kahvitahrojen kohdalle.

Wolverine's Revenge ei ole huono peli, se on vain keskinkertainen. Mutta Wolverine ansaitsisi parempaa.

* * * * *

Wolverine palaa sylttytehtaalle

X-Men 2

Ohjaaja: Bryan Singer

Pääosissa: Hugh Jackman, Patrick Stewart, Ian McKellen, Halle Berry, Famke Janssen, Anna Paquin, James Marsden

Levittäjä: FS Film Oy

Kesto: 2 h 14 min.

Ikäraja: 11

Monet ovat ihmetelleet sarjakuvasupersankarielokuvien äkillistä ryntäystä. Minä taas ihmettelen sitä, että lajityypin läpimurto tapahtui näinkin myöhään. Ovathan supersankarit seikkailleet yli puolen vuosisadan ajan ja ne aikuistuvatkin jo 30 vuotta sitten. Eivät vain alle 20-vuotiaat ole kasvaneet trikoohemmojen seikkailuita lukien, sama koskee myös jopa tuplasti vanhempia.

Joten kun vuonna 2000 Bryan Singerin ohjaama X-Men osoittautui yllätyshitiksi, kysyn vain, mikä ihme siinä muka yllätys oli. Yleisö oli valmis hieman aiempaa kunnianhimoisemmalle ja järkevämmälle supersankarielokuvalle. He suorastaan odottivat sellaista.

X-Men 2 jatkaa samoilla linjoilla, mutta suuremman budjetin vuoksi näyttävämmin ja mahtipontisemmin. Päärooliin nostettu Wolverine (Hugh Jackman) jatkaa menneisyytensä selvittämistä. Totuus ei kuitenkaan ole kaunis. Samaan aikaan mutantit ja ihmiset ovat ajautumassa sotaan keskenään. Kun edellisessä elokuvassa mutantteja verrattiin rivien väleissä rodullisiin vähemmistöihin, nyt mukaan vedetään jopa toisen maailmansodan juutalaisvainot.

Kaksi tuntia ja vartin kestävä elokuva on tuhti paketti. Oleellisia henkilöhahmoja on toistakymmentä. Entisten ryhmä X:n jäsenten uusi ulkomaalaisvahvistus on teleporttautumiskykyinen, saksankielisestä maailmasta tuleva, syvästi uskonnollinen Painajainen/Nightcrawler (Alan Cumming). Hän on hyvä lisä porukkaan.

Mutta kun mukana on lisäksi koko entinen X-porukka, uusi roisto (Brian Cox) ja pari sivuroolien uutta mutanttia, katsojalla on pakko olla etukäteen takataskussaan vähintään X-Menin magna cum laude, käytännössä iso nippu luettuja sarjakuvia ja/tai edellinen X-Men-elokuva nähtynä.

Juoneen on turha tarkemmin mennä, sillä sitä eivät ole tehneet elokuvan käsikirjoittajatkaan. X-Men 2 on kuitenkin vauhdikkaasti etenevä, näyttävä viihdepaketti, jota ei voi syyttää ääliömäisyydestä. X-Men 2 on tyylilajinsa merkkiteos, mutta ei läheskään mestariteos. Sellainen on yhä tekemättä.

4/5

72