X-Menin tekijätiimi minimoi ovelasti leffalisenssin rasitteet. X-miehet: Virallinen peli kuvaa elokuvaa edeltäviä tapahtumia leffatapahtumien sijaan.

Valmiit hahmot ja tarina ovat elokuvalisenssipelien ongelma ja siunaus. Maailman suunnitteluun, juonen taustoitukseen ynnä muuhun tilpehööriin ei tarvitse uhrata aikaa. Toisaalta faneilla on selvä käsitys siitä, miten aihepiiriä ja elokuvaa pitäisi käsitellä. Z-Axis Games hämää fanilaumaa askeleella takavasemmalle, sillä toisen ja kolmannen X-Men-leffan väliin sijoittuva peli pohjustaa elokuvan tapahtumia. Peli vastaa muutamiin filmin juonen herättämiin kysymyksiin, Virallinen peli setvii muun muassa Strykerin ja Painajaisen kohtaloita.

Jos taistelua korostavan toimintaseikkailun tarina ei ole elokuvasta tuttu, mustaan nahkaan verhoutunut sankarikolmikko on. Ainakin osittain. Painajainen ei esiinny kolmosleffassa, mutta kestosuosikit Wolverine ja Jäämies sitäkin enemmän. Pääosissa melskaavat X-miehet ovat miellyttävän erilaisia sankareita eivätkä vain ulkonäön suhteen.

Wolverinen operaatiot ovat kovaotteiselle kanukille sopivaan tyyliin puhdasta mättöä, jossa adamantium-kynnet leikkaavat rikollisjärjestö Hydran sotilaita. Ketterän Painajaisen tehtävissä tapellaan vähemmän ja tyylikkäämmin. Teleporttaava Painajainen ilmestyy vihollisen selustaan ja tinttaa liudan luukolmosia takaraivoon. Sininen kummajainen ei viihdy lattiatasossa, sillä putkien, tolppien ja kaiteiden päällä kipittäminen on huomattavasti turvallisempaa.

Jäämiehen räiskintäkentät tekevät selvän pesäeron toimintaseikkailun vakiokaavaan, sillä käytännössä Jäämies-tehtävät ovat lentoräiskintää, jossa hyinen sankari ampuu jääsäteitä ja -ohjuksia. Jäämies ei teknisesti ottaen lennä, mutta hän voi liukua ilmassa jääkaistaleen päällä. Pakkasukon keikat ovat kokonaisuuden pirteimpiä virityksiä. Etenkin pari huikeaa syöksyä Kuolemantähden, korjaan, massiivisen ydinreaktorin ytimeen panevat adrenaliinin virtaamaan.

Maan kamaralla kurmotetaan Hydran sotilaita, joiden kommandot on varustettu konepistooleilla, raketinheittimillä, energiamiekoilla, keihäillä ja muilla lähitaisteluaseilla. Kynsisoltut kaatuvat helposti rämpyttämällä, mutta miekkamiesten torjunta pitää murtaa sopivalla komboiskulla. Keihäsmiehiä pehmitetään navakoilla hyppyniiteillä. Kun kaikki erilaiset hydrakkeet hyökkäävät samaan aikaan, tehokkaimman iskun valinta ei ole aivan yksinkertaista.

Kuole äkkiä

Pari tusinaa kenttää vievät korkeintaan varttitunnin per taso, jos matsit eivät aiheuta odottamatonta jumitusta. Pulmia ei ratkota edes näön vuoksi, sillä tutka näyttää aina seuraavan kohteen. Jäämiehen paria lentelykenttää lukuun ottamatta seikkailun rakenne on tyypillisen putkimainen. Se ei liiemmin rassaa, sillä taisteleminen ja supervoimilla brassailu ovat pelin tärkeimpiä koukkuja.

Vaikeustaso on kevyt, sillä useimmat kentät ja pomomatsit suhahtavat läpi ensimmäisellä yrityksellä. Löysäilyn vastapainoksi kentissä on hyvin harvoin tarkistuspisteitä, joten keikka alkaa kämmin jälkeen ärsyttävästi alusta. Ainoastaan Painajaisen master mold -kenttä nosti fiiliksen hahmonsa tasolle, sillä vaikeustasoa kiristettiin yhtäkkiä raivostuttavilla äkkikuolemapaikoilla. Haastetta saa säätää kenttäkohtaisesti, joten ongelmapaikoissa helpotuksen kiusaus on suuri. Valitsen aina mieluummin hetken helpotuksen kuin koko illan potutuksen.

Maisemat ovat teknisesti asiallista jälkeä, sillä pintojen rakoilua ei näy ja ryytyminen pysyy ärsytysrajan alapuolella. Harmi vain, että miljöö koostuu pääosin tympeistä urbaanimaisemista. Näkisin mieluummin enemmän tarinan loppupäässä esiintyviä japanilaisia linnoja ja värikkäitä scifivirityksiä.

X-Men: The Official Game on siisti, mutta lyhyenläntä paketti perustoimintaa. Se kuvaa X-miehiä ja heidän mutanttivoimiaan sujuvasti ja näyttävästi. Mutta mutta, mitä järkeä on leffalisenssissä, joka käyttää vain elokuvan nimeä? Tietysti markkinointi, mainonta ja mammona.

* * * * *

X-Men: Viimeinen kohtaaminen

X-Men: The Last Stand, 2006

Ohjaaja: Brett Ratner

Pääosissa: Patrick Stewart, Hugh Jackman , Halle Berry, Famke Janssen, Ian McKellen, Rebecca Romijn-Stamos, Kelsey Grammer, Shawn Ashmore, Ellen Page, Ben Foster, Anna Paquin

Ensi-ilta: 24.5.2006

Ikäraja: 11

Brett Ratnerin ohjaama kolmas X-Men on selkeä jatko-osa faneille, jotka tietävät missä mennään. Tapahtumat ovat suoraa jatkoa X-Men 2 -rainalle: selvisikö Jean Grey hengissä? Mitä Magneto oikein aikoo tehdä? Juoko Storm teetä vai kahvia?

Vajaaseen kahteen tuntiin ahdetaan paljon tapahtumia ja toimintaa, joten suvantojaksot ja selittelyt jäävät lyhyiksi. Monet syvempään tarkasteluun sopineet kohdat vedetään läpi musavideomaisella tehokkuudella, sillä etenkin professori Xavierin tekoihin ja niiden aiheuttamiin ristiriitoihin olisi voinut pureutua hanakammin. Toiminnassa olisi entistä enemmän voimaa, jos sitä ei tuupattaisi ulos ihan jatkuvalla syötöllä. Puoli tuntia lisää tavaraa uppoaisi leffaan helposti, sillä nyt iski orpo joko se loppui -fiilis.

Toiminta ja sitä tukevat efektit ovat huippuluokkaa. Esineet lentelevät, seinät hajoavat ja talot murskaantuvat, kun Juggernaut ja muut raskassarjalaiset ottavat erää. X-miehet, Magneton veljeskunta, sotilaat ja sivulliset ovat kovilla näyttävien supervoimien melskeessä. Jo pelkästään Wolverine tekee useita kymmeniä ruumiita.

Näyttelijöiden eläytyminen ja dialogi ei ole palkintotasoa, mutta riittää mainiosti nopeatempoisen kohkaamisen tilkkeeksi. Pari Wolverinen herkkää Hollywood-hetkeä tosin otti voimille, sillä en ymmärtänyt, mitä ihmettä karski Wolverine parkuu ja huutaa ruumiin äärellä. Vieläpä kahteen kertaan.

Vanhaa mutanttikaartia ja voimankoetuksia piristetään uusilla naamoilla. Etulinjaan astuvat kiinteän aineen läpi liukuva Kitty Pryde, teräksinen Kolossi ja Jäämies. Oskarista ylpistynyt Halle Berry taisi saada tahtonsa ainakin osittain läpi – Storm on näkyvästi esillä, vaikka hän ei teekään mitään ratkaisevaa.

Kitinästä huolimatta pidän Marvel-sälästä, X-miehistä ja sarjiksille riittävän uskollisesta X-Men: Viimeinen (ennen seuraavaa osaa) kohtaaminen -leffasta. En häpeä myöntää, että rakastan supersankareita, komeita efektejä ja vauhdikasta toimintaa. Kerronnan pikkupuutteet eivät minua liiemmin rassaa.

Petri Heikkinen

**** (neljä tähteä)