Tuomas Honkala on Pelit-lehden uutistoimittaja. Hänen palstaan oikeuttavia ansioitaan ovat muun muassa eDomen nimen ja Pelit.fi:n vihatun yläpalkin keksiminen sekä jälkimmäisen Viisaat/Viihdealuejako. Hulk Hoganin tavoin Tuomas suosittelee kaikille proteiinipitoista ruokavaliota.
* * * * *
Xbox pukeutui mustaan, nyt on omistajan vuoro.
Kun alkuperäinen Xbox saapui markkinoille viisi vuotta sitten, olin uudesta konsolista niin tohkeissani, että aivoni jättivät kokonaan rekisteröimättä erään sangen ilmiselvän tosiseikan. Xbox oli aivan mahdottoman ruma kapistus. Sehän muistutti enemmän autonlämmitintä kuin pelikonsolia! Olohuoneessa! Ei ihme, ettei vehje kelvannut design-nirsoille japanilaisille.
Xboxin rumuus kristallisoitui minulle toden teolla vasta, kun laite sai vuosia myöhemmin rinnalleen seuraajansa, tuon virtaviivaisen valkean tornin. Puhtoisen, mutta neutraalin Xbox 360:n vieressä vanha kansalaisboksi hyökkäsi silmille brutaalina, syntiäkin mustempana möykkynä – siis aivan kestämätöntä! Xboxin pikainen arvonalennus sai viimeisen nöyryyttävän sinettinsä, kun muilutin vanhan rakkauteni syvälle pelikomeron* perukoille.
Minulta ei mennyt kauan tajuta, että Xbox oli julistettu kuolleeksi muutenkin. Splinter Cell: Double Agentin kaltaista valopilkkua lukuun ottamatta pelivuosi 2006 oli vanhalle Xboxille todella surkea. Pelivuodesta 2007 ei voi oikein edes puhua. Kummallista tässä kaikessa on, että pelaava maailma on hädin tuskin edes noteerannut koko asiaa. Xboxin sukupolvenvaihdos on otettu vastaan itsestäänselvyytenä, jota olisi hullua kyseenalaistaa.
Ostajan markkinat
Xboxin kylmäkiskoisen kohtelun tavallaan ymmärtää, sillä konsolin pelitarjontaa leimasi varovainen yllätyksettömyys. Kahta Haloa lukuunottamatta suuret klassikot olivat Xboxilla harvassa, eikä koneella koskaan nähty Shadow of the Colossuksen kaltaista kokonaisvaltaista pelitaidetta tai Singstariin verrattavaa kansojen syvien rivien villitsijää.
Ilmiöiden sijaan Xboxilla riitti multiformaattipelejä niistä tavanomaisista aiheista. Vaikka Xbox-versio oli lähes aina paras, muita konsoleita tarkemmilla tekstuureilla tai noileammalla ruudunpäivityksellä on vaikea kerätä kovin kauaskantoista prestiisiä.
Pelitarjonta määrittää konsolin, joten Xboxin mainetta on vaikea pitää täysin ansaitsemattomana. On silti julmaa tuomita poisnukkunut kansalaisboksi pelkäksi kertakäyttösukupolven kertakäyttöviihteeksi. Xboxin laskelmoitujen peruspelien sekaan kun mahtuu monta kultahippua, joista monet ovat, jos nyt eivät aivan unohdettuja, niin ainakin perusteettomasti sivuutettuja. Parasta näissä kultahipuissa on, että ne odottavat pilkkahintaisina ostajaansa pelikauppojen alelaareissa.
Pelasta omasi ennen kuin on liian myöhäistä!
Muutakin kuin Halo?
Microsoft Game Studios lopetti Xboxin tukemisen häpeällisesti ennen kuin Xbox 360 oli edes markkinoilla. En mene vannomaan, mikä bisnesjärki piili julkaisuhanojen sulkemisen taustalla, mutta muille pelitaloille Microsoftin pelitehdas lähetti jokseenkin kyseenalaisen signaalin. Miksipä tehdä pelejä koneelle, johon omatkaan eivät usko?
Eipä silti, niin kauan kuin Microsoft Game Studios jaksoi vain yrittää, se todella yritti. Halot, Project Gotham Racingit ja niiden sisarpeli Forza Motorsport olivat kirkkaimmat sulat Microsoftin hatussa, eikä niistä sen enempää. Lähes näiden pelien veroisiksi onnistumisiksi olisin valmis nostamaan kaksi ensimmäistä Amped-peliä.
Ampedit 1 ja 2 ovat kaksi parasta koskaan julkaistua lumilautapeliä. On suoranainen ihme ja täydellinen häpeä, että ne jäivät tyystin Sen Toisen snoukkapelisarjan varjoon. Kyllä te tiedätte, mistä peleistä puhun, niistä, missä lumilautailu on pelkkää tyhjän päällä leijumista ilman minkäänlaista sidettä todelliseen maailmaan ja koskemattomalla puuterilumella surffaamisen Zeniin. Amped on kaikkea sitä, mitä SSX ei ole, mukaan lukien pirullisen vaikea. Xbox 360:lle ilmestynyt Amped 3 poisti yhtälöstä haasteen, minkä lisäksi pelistä katosi tunne itsensä voittamisesta ja puolet viehätyksestä.
Aivan toisenlaista vauhtia, tarkemmin sanottuna 800 kilometriä tunnissa, löytyy Quantum Redshiftistä. Futuristinen kilpa-ajo 800 kilometriä tunnissa ei juhlinut omaperäisyydellään, mutta huipputason tekninen toteutus ja partaveitsenterävä pelattavuus tekivät Punasiirtymästä voittajan. Siis voittajan minun kirjoissani, ei pelikauppiaiden. Microsoft Game Studios sai oppia kantapään kautta, että Wipeout-klooneja kannattaa julkaista vain silloin, kun Wipeout on muodissa. Ei siis esimerkiksi vieläkään.
MechAssaultit tunnetaan sentään paremmin. MechWarrior-simulaattoreihin verrattuna ’Assaultit vaikuttavat turhan yksinkertaisilta, mutta ensivaikutelma hämää. Peleissä on melkoista tuhovimmaa, kun jättiläisrobotit lanaavat partikkeliprojektiokanuunoillaan kokonaisia kaupunkeja lunastuskuntoon. Moninpeleinä MechAssaultit ovat aivan erityisiä, varsinkin kakkonen, jossa pelaajat pääsevät valtaamaan tähtikuntia oman aatelissukunsa nimissä.
Japanilaiset ihkupelit
Olen valmis antamaan synninpäästön Microsoft Game Studiosille, sillä Xboxin parhaat first party -pelit olivat parasta A-luokkaa, kuten pitääkin. Myrkynvihreät Xbox-lasit päässäkin minun on silti myönnettävä, että Microsoft nojasi raskaasti vakiintuneisiin peli-ideoihin ja toteutustapoihin. Vaikka konservatiivisia peruspelejä tekisi miten pieteetillä, ne eivät silti muutu Katamari Damacyksi tai Guitar Heroksi.
Täysin hukassa omaperäisyys ei silti ollut. Hyvästä esimerkistä käy sympaattisella tavalla japanilainen Jet Set Radio Future, joka oli sattumoisin Xboxin ensimmäisiä pelijulkaisuja. Graffitinuorten tyylitelty seikkailu tulevaisuuden Tokiossa oli kaikkea sitä, mitä puiseva Marc Ecko’s Getting Up ei ollut: siinä oli hauskaa sarjakuvagrafiikkaa, sopivan itseironinen asenne ja ennen kaikkea sitä oli hauska pelata. Jet Set Radio Futuren taustamusiikiksi valikoitunut japanilainen underground-elektro ei sekään haitannut.
Xboxilla ei monta japanilaista raideräiskintää nähty, mutta yksi niistä harvoista, Panzer Dragoon Orta, oli melkein se paras mahdollinen. Tauottomien vihollisaaltojen räiskiminen lohikäärmeratsun selästä on visuaalinen elämys, joka säväyttää vieläkin. Sadistinen vaikeustaso voi hätkähdyttää vasta-alkajaa, mutta usko pois, se kuuluu asiaan. Panzer Dragoon Orta ihastuttaa erityisesti mielikuvituksellisilla loppuvihollisillaan, kuten mieletöntä vauhtia kivipaasien seassa kiitävällä hämähäkkirobotilla. Sen rökittämiseen minulta taisi tuhraantua ainakin pari kirosanojen täytteistä iltaa. Segan peli muuten tämäkin.
Toisenlainen räiskintäspektaakkeli on lyhyt, mutta sitäkin hauskempi Gun Metal, jossa hävittäjäkoneeksi muuttuva Transformers-robotti jakaa tulista kuolemaa maan päällä niin kuin taivaissa. Gun Metalin avoimet kentät ja ruudulle kylvetyn tuhon määrä vetoaa takuuvarmasti meidän jokaisen sisällä asuvaan panssarihirviöön. Jotain viehättävää on siinäkin, kuinka oma sankarirobotti on loppujen lopuksi pelkkä itikka verrattuna suurimpiin emoaluksiin.
Palstani muistuttaa jo luetteloa, mutta heitän vielä ilmaan muutaman nimen lisää: Buffy The Vampire Slayer, Chronicles of Riddick: Escape from Butcher Bay, Deathrow ja Full Spectrum Warrior – kaikki loistavaa kamaa. Multiformaattipelejäkin voi huolettaa kerätä Xboxille, sillä sen versiot ovat, kuten sanottua, yleensä parhaita. Etsitkö Diablo-kloonia? Kokeile Baldur’s Gate Dark Alliancea. Mielitkö sotimaan? Et voi mennä vikaan Brothers in Armseissa. Alelaarista kannattaa suoda jopa mahdollisuus Men of Valorille, sillä Vietnamin sodasta on nähty paljon huonompiakin näkemyksiä.
Kansalaisboksi, hyvin olet palvellut.
* Kyllähän nyt jokaisella itseään kunnioittavalla pelaajalla on peleille ja koneille omistettu komero, useampikin!
