Wii-pelaajan syysillat pelastaa japanilainen miekkamies, joka yllättäen ei olekaan se ylityöllistetty suippokorva.
Xenoblade Chronicles -roolipeli vakuuttaa alkuvideosta lähtien. Kuvakulmat vaihtelevat, tyylikäs musiikki herättää tapahtumat henkiin ja paksua brittiaksenttia vääntävät ääninäyttelijät luovat fiilistä eivätkä tuhoa sitä. Löytyypä pelistä harvinaisena herkkuna alkuperäinen japaninkielinen ääniraita.
Ei elokuvallinen ilmaisu yllätyksenä tule, sillä pelin takana on Xenosaga-pelisarjasta tuttu Monolith Soft. Xenosagat muistetaan pitkistä ja elokuvamaisista välinäytöksistään, mutta vastaaviin mittoihin ei Xenobladessa onneksi venytä.
Pystyyn kuollut maailma
Alussa maailma oli pelkkää taivasta ja merta. Ensimmäiset olennot, titaanit Bionis ja Mechonis, taistelivat ikuista taisteluaan, kunnes viimeisen hyökkäyksen uuvuttamina kuolivat pystyyn, miekat syvällä toistensa ruhoihin uponneena.
Bioniksen päälle syntyi elämää ihmisten ja muiden olentojen muodossa, Mechonikselle kehittyi moninaisten koneiden kirjo. Ajan kuluessa muinainen kamppailu jatkui Bioniksen ja Mechoniksen asukkaiden kautta.
Seikkailun alku on kuin Terminatorista. Epätoivoinen sota ylivoimaista mechon-robottiarmeijaa vastaan vaatii pienissä siirtokunnissa piilottelevalta ihmiskunnalta paljon. Bioniksen eläväisten ainoa toivo on Monado-miekka, joka leikkaa teräksisten mechoneiden kestäviä panssareita kuin paperia. Bonuksena se näyttää haltijalleen välähdyksiä tulevista tapahtumista.
Monadoa voi käyttää vain nuori tiedenörtti Shulk. Näkyjen ajamana Shulk suuntaa siirtokunnasta sotaretkelle mechoneja vastaan tavoitteenaan muuttaa ihmiskunnan vääjäämättömältä vaikuttava kohtalo.
Omaperäinen titaanimaailma on hienoa vaihtelua fantasiapelien tavallisille mukakeskiaikaisvaltakunnille. Vaikka Bionis on periaatteessa putki, mäkiä ja mantuja piisaa jokaisella alueella silmänkantamattomiin.
Alueet ovat paitsi laajoja, myös mielikuvituksellisia. Mukana on niin reiden päälle levittyvää ruohoniittyä kuin selän vehreitä viidakoitakin, aivan kuten suomalaisilla tosimiehillä. Viimeistään taivaalle vilkaisemalla muistaa talsivansa titaanilla. Taivaankannen täyttää Mechoniksen jättimiekka, ja itse rautajätti siintää majesteettisena kaukana horisontissa.
Huikeat maisemat ja pitkät piirtoetäisyydet verottavat hahmomallien monimutkaisuutta, ja pahimmillaan tekstuurit näyttävät sunnuntaiaamun vessayllätykseltä. Siltikin kokonaisuus on Wiin vaikuttavimmasta päästä.
Shulkamania
Vaikka maastot ovat täynnä elämää, vain pieni osa lajeista on aggressiivista sorttia ja vaatii taistelutoimenpiteitä. Taistelussa ohjataan vain yhtä hahmoa, loput kaksi puuhastelevat (yllättävän hyvän) tekoälyn ohjaamina.
Nettiropemaisesti perusiskut lentelevät automaattisesti kohti lukittua kohdetta, pelaajalle jää erikoistaitojen oikea-aikainen käyttö. Erikoisiskuja jaellessa oikea sijoittuminen ja ajoitus ovat tärkeyslistalla ykkösinä. Shulk tekee parasta lämää, jos pääsee vihollisen kylkeen tai selustaan, joten vihollisten huomion itsessään pitävä tankki on elinehto tehokkaassa hirviönhakkuussa.
Monadon ennustuskyvyt auttavat myös taistelun tiimellyksessä. Ennen kaverin kaatumista Shulk saa varoituksen, josta selviää, kuka on vaarassa ja kauanko viikatemiehen visiittiin on aikaa. Kuolettavan iskun voi yrittää estää joko pysäyttämällä hyökkääjän tai suojelemalla iskun kohdetta. Tiukassa paikassa välähdyksiä tulee sarjatulella, mikä nostaa mukavasti sykettä.
Alkuun kiivaat kahakat vaikuttivat sekavalta säheltämiseltä, mutta nopeammin kuin Shulk repii paitansa tykästyin taisteluihin ja niiden nopeaan tempoon. Edes harvat pomomatsit eivät jämähdä osumapisteiden nitkutukseksi, vaan ovat vauhdikkaita, meneviä ja monipuolisia. Ainoastaan luolat ja muut ahtaat paikat ärsyttävät, sillä kameramiestä kiinnostaa enemmän seinien kiderakenne kuin ottelun seuraaminen.
Brokeback Bionis
Hahmokatras ei yllä muun pelin mielikuvituksellisuuteen, vaikka yritystä hyvälle taustatarinalle ja symppiksille persoonille piisaa. Mukana on kaikki kliseet sotaveteraanista Shulkin lapsuudenystäviin ja mystiseen maagityttöön, eikä söpöä maskottiolentoakaan ole unohdettu.
Hahmojen Shulk-fanitus riippuu nuoren herran käyttäytymisestä taistelussa ja kahdenkeskisten keskusteluiden sisällöstä. Tykkäykset eivät jää Shulkin ja tiimikavereiden välille, sillä tiimiläisillä on tunteita myös tosiaan kohtaan.
Hahmojen taitoja kehitetään kolmessa kykypuussa. Jos hahmo pitää toisesta tarpeeksi, voi hän ottaa käyttöönsä taidon kaverin kykypuusta. Mitä läheisemmät kaverukset, sitä enemmän taitoja hahmot voivat keskenään jakaa. Oivaa oppia Biowarelle. Haluan hahmojen välisestä kanssakäymisestä muutakin palkkiota kuin yhden illan juttuja ja nimellisiä pikkubonuksia.
Tekemistä päätarinan lisäksi riittää sivutehtävissä vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Valtaosa arkiaskareista koostuu metsästyksestä ja tarveaineiden keräämisestä, mutta mukana on muutama kiinnostavampi tapaus. Joihinkin on jopa useampi ratkaisu. Päätarina itsessään on vähintään tarpeeksi mittava, mutta sivutehtävät ja ihmisten siirtokunnan remppaprojekti venyttävät paketin massiiviseksi.
Xenologia
Xenoblade Chronicles on mieluisa yllätys. Monolith Softin aiemmat tuotokset, Xenosaga-trilogia ja etenkin Baten Kaitos -duo iskivät, mutta väitän sen aiemmista peleistä puuttuneen vihoviimeisen taikahippusilauksen löytäneen tiensä Shulkin titaaniretkelle.
Hetkeen yksikään rooliseikkailu ei ole iskenyt minuun yhtä kovaa. Rakkaudella rakennettu eeppinen tarina vakuutti, kaunis musiikki houkutteli tutkimaan laajoja maisemia ja juonenkäänteet piiskasivat eteenpäin.
Xenoblade Chroniclesia mainostetaan Xenosagan ja sitä edeltäneen Xenogearsin henkiseksi jälkeläiseksi. Vain aika näyttää, kasvaako Xenobladesta kaipuulla muisteltu klassikko, mutta ennusmerkit siihen ovat harvinaisen hyvät.
Xenoblade Chronicles on konsolisukupolvensa paras japanilainen roolipeli.
93
