Xenocracy (PSone) – Neljännen ajan aamunkoitto

"Sota ja rohkeus ovat saaneet enemmän aikaan kuin armeliaisuus." - Nietzche

Vuonna 10600 lähes koko aurinkokunta on asutettu. Neljä suurvaltaa, Merkurius, Venus, Maa ja Mars, käyvät rajoitettua sotaa. Kilpailun pääsyy on lycosite-mineraali, mittaamattoman arvokas energialähde. Joka hallitsee lycositea, hallitsee aurinkokuntaa.

Tilanne kuumenisi nopeasti, ellei sitä olisi jäähdyttelemässä UPN, Yhdistyneet Planeettakansakunnat. Tämä neljän suurvallan rahoittama, aseistettu järjestö pitää stabiiliutta yllä hyökkäämällä tasapuolisesti aina vahvimman kimppuun.

Ja sellainen on Xenocracyn maailma: neljä suurvaltaa asteroidikentän sisäpuolella, lycosite-pitoisia maailmoita sen ulkopuolella. Oudot "jumalsoturit" ja "epätoivon enkelit" aurinkokunnan ulkokehää partioimassa. Mutta miksi? Estääkseen ihmisen leviämisen aurinkokunnan ulkopuolelle, vaiko muukalaisrodun tunkeutumisen sen sisäpuolelle? Heitetään soppaan vielä avaruuspiraatit, ja aineksia onkin kasassa vaikka useamman pelin tarpeiksi.

Maailmanpoliisit

Herkullisen taustan päällä oleva peli on odotettua köyhempi, vaikka voimatasapainon ylläpito, tekniikan kehittyminen ja uusien muukalaisten löytyminen lisäävätkin aika paljon lihaa luiden päälle. Xenocracy on pohjimmiltaan hyvin yksinkertainen avaruuteen ja planeettojen tai niiden kuiden kaasukehiin sijoittuva taistelupeli, johon on liimattu mukaan politiikkaa, juoni, tekniikan kehittämistä, Babylon 5 -lainoja ja muuta pientä.

Vaikka kaikki tehtävät eivät ole kokonaisuudessaan silkkaa ammuskelua, on pääpaino perinteisellä räiskinnällä. Tehtävä valitaan tutkimalla voimasuhteita. Jos Venuksen käyrä on alhaalla ja Maa nousussa, kannattaa tietty valita tehtävä, jossa vaikkapa autetaan venakkoja valtaamaan Maan kaivossiirtokunta.

Aluksen voi käyttöönsä valita viidestä erilaisesta. Ketteryydellä ei hirmuisesti ole vaikutusta, kunhan karttaa kömpelöintä pommitusalusta. Hitaanpuoleinen hyökkäysalus, jossa on paljon aseiden kiinnityspisteitä ja johon siten mahtuu paljon ohjuksia, on hyvä valinta. Ohjaamon ulkonäön voi senkin valita monesta vaihtoehdosta, mutta vaihtoehtoa "selkeä" ei ole.

Sitten käydään vilkaisemassa kehitys- ja tutkimusosastoa. Uuden aseen kehitys etenee hyvin, kun taas uutta suojajärjestelmää joutuu odottelemaan vielä tovin. Asejärjestelmältä siirretään hieman rahaa suojien kehittämiseen. Erilaisia kehitettäviä kohteita on yhteensä kahdeksan.

Siipimies lähtee tietty mukaan lennolle. Eri siipimiehillä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa ohjekirjan mukaan, mutta käytännössä he kaikki ovat lentotaidottomia, sairastelevia ja siten turhia.

Räiskyvää räiskintää

Itse toimintaosuus on vauhdikas ja yksinkertainen. Viholliset tulevat suoraan päälle. Ei lähestymislentoja, suojien säätöä, vaan kokka kohti päivän vihollista ja ohjukset matkaan. Oman aluksen hallinta on yksinkertaista, mitään ihmeellisempiä systeemejä ei ole. Siipimiehelle voi antaa käskyjä erillisestä ruudusta ja tilannekarttaakin voi tutkia, mutten keksinyt mitään hyötyä kummastakaan toiminnosta.

Toiminta on liian hätäisen tuntuista. Ohjaaminen on hankalaa ja tarkka tähtääminen mahdotonta. Mutta Xenocracy oli mitä mainioin testialusta analogiselle ohjaimelle: kun normaaliohjaimella taistelu oli käsittämätöntä sähellystä, muuttui se Dual Shockin myötä käsitettäväksi sähellykseksi.

Lähitaistelussa vihollisiin ei tahdo saada syntymään lukitusta ja koko taistelu näyttää lelumaiselta hässäkältä. Vaikutelmaa on hankala kuvailla: on kuin joukko rumia pienoismalleja olisi riputeltu langoista roikkumaan ja niitä heiluteltaisiin lomittain. Alusten liikkeissä ei ole järjen häivää, tietokonepilotit eivät osu mihinkään, tekevät parhaansa törmätäkseen pelaajan alukseen ja sitten hajoavat parista osumasta. Tämä ei ole sotaa, tämä on kaoottinen savikiekkorata.

Yksi UPN-soturi vastaa kymmentä mitä tahansa vihollista, koska ohjuksien tehokkuus on täysin epäsuhdassa suojiin ja muihin aseisiin. Täydessä latingissa oleva alus saa torjuttua kokonaisen vihollisen lentueen etäisyydeltä, jolla ne erottuvat vain pisteparvena.

Isot alukset ja alusrykelmät ovat hankalampia tapauksia, sillä niitä kohti lentävä saa heti tulikeskityksen nenilleen. Vihollisen voima perustuukin täysin ylivoimaan: yksin tai siipimiehen kanssa on paha tuhota kokonaisia muukalaislaumoja. Jos tehtävä menee pieleen, voi sitä onneksi yrittää pelata uudestaan, ja vaikka tehtävä ei uusinnoista huolimatta onnistuisi, se ei tarkoita kaiken loppua _ voimatasapaino vain heilahtaa johonkin suuntaan ja mahdollisesti siipimies kuolee.

Kun viholliset on ammuttu, avataan hyppyportti ja loikataan takaisin UPN:n päämajaan. Maan käppyrä putoaa pikkuisen, Venuksen käyrä nousee. Sitten iltauutiset. Yli-innokas uutisankkuri kertoo Marsin mielenosoituksista, uuden lycositen kaivuupaikan löytämisestä ja uuden asejärjestelmän käyttöönotosta. Tunnistamattomat, orgaanisen näköiset alukset ovat hyökänneet ulkoplaneetoille, ja hämähäkin näköisiä (!) otuksia on ilmaantunut rajoille kuikuilemaan.

Jos ei halua lukea uutisia, seurata politiikkaa jne, voi pelata kymmenen tehtävän toimintapeliä. Pitkäaikaista haastetta se tuskin tarjoaa, mutta aluksen kontrollien harjoitteluun sopii hyvin.

Mielenkiinto pysyy

Käyttöliittymä on epämukava. Teksti on useassa ruudussa liian pientä, alusten ohjaamot vaikeaselkoisia ja muutenkin käyttöliittymässä on turhia särmiä. Miksi pitkiä tekstejä ei voi vierittää vaikkapa R1/R2-napeilla? Miksi vieritys on niin hidasta? Peli on hutaisten tehdyn näköinen.

Jos on grafiikka heikkoa, niin äänet ovat suorastaan kauheita. Räjähdykset kuulostavat peltitynnyrin potkimiselta ja aseiden äänet porkkanaraastimelta. Eikä siinä edes kaikki: ääniefektit pätkivät ja naksuvat.

Vaikka Xenocracya tuli vähän haukuttua, on se yllättäen parempi kuin osiensa summa. Se on nopeasti opittava, vaivattomasti etenevä ja mukavan nopeatempoinen, ja tehtävät lyhyitä ja vailla kuolleita hetkiä. Planeettojen pinnoilla lentely on ehdottomasti plussaa, harvemmin avaruustaistelupelissä voi seurata, miten isot maihinnousualukset laskevat tankkeja maahan, jonka jälkeen tankit alkavat kierrellä rakennuksia.

Xenocracyssa on onnistuttu luomaan illuusio siitä, että pelaaja on osa jotain suurempaa.

83