Aloimme alkuvuodesta pelata hiukan uudella tavalla. Normaali peliporukkamme koko on ollut pj plus neljästä kuuteen pelaajaa, mutta halusin pelauttaa jonkin kampanjan tavanomaista pienemmällä ryhmällä. Halusin pelaamiseen lisää tunnelmaa ja pelaajille mahdollisuuden osallistua pelin tapahtumiin täysipainoisesti.
Pidin kolmea pelaajaa ideaalina määränä. Joukkoon mahtuu riittävästi erilaisia tyyppejä, mutta jokaiselle jää tilaa toimia. Pieni ongelma uhkasi kehkeytyä peliryhmän valinnasta, lähinnä siitä, mitä sanon rannalle jätetyille. Halusin juuri tietynlaisia jäseniä seikkailijaryhmääni.
Pulmaan löytyi apu aivan läheltä: Hanski lupasi pelauttaa loppuporukkaa muussa pelissä kampanjani ajan. Lyhyen palaverin ja parin ahaa-elämyksen jälkeen muutimme konseptia kohti lopullista ratkaisua: pelaamme kumpikin omalla kolmen hengen porukallamme samassa fantasiamaailmassa samoilla säännöillä.
Ryhmät aloittavat toisistaan mitään muuta tietämättä kuin sen, että toinen ryhmä pelaa samalla mantereella. Heillä on tavallaan sama tavoite, mutta toiminnan motiivit ja näkemykset voivat olla sangen erilaiset. Annoimme esimerkin: hobittijoukko haluaa päästä Mordoriin tuhoamaan sormuksen, örkkijoukko haluaa saada sormuksen viedäkseen sen riemusaatossa herralleen. Kumpikin joukko on mielestään oikealla asialla ja pitää toisia vihollisina.
Valmista konseptia loppuhirviöineen emme juonelle tehneet, vaan kaikki riippuu pelaajahahmojen omista päätöksistä ja suhtautumisesta toiseen ryhmään. Lopussa tarkoitus on saattaa ryhmät yhteen.
Manaamisen vapaus
Hyviä vaihtoehtoja pelisysteemiksi olisi ollut useita, mutta päädyimme pykäämään vielä yhden oman, sujuvan ja yksinkertaisen systeemin. Perusnopaksi valitsimme 12-tahoisen, jolla heitetään kaikki pelin heitot.
Osumapaikkojen määrittelyssä halusin unohtaa ihmiskehon eri osien prosentuaaliset koot. Monessa systeemissä alaraajoihin kohdistuu yllättävän paljon iskuja vain siksi, että ne muodostavat ison osumapinnan. Viritin taulukon siten, että vain kolme tulosta kahdestatoista osuu vyötärön alle. Voihan iskun koettaa tähdätä vaikka vastustajan jalkaan, mutta satunnaisesti alapäähän osuu vain joka neljäs kerta.
Toinen peliin haluamani piirre ovat vapaat loitsut. Loitsujen vaikutus määritellään itse ja kuka tahansa magiaa osaava voi koettaa mitä tahansa loitsua. Se ei tarkoita, että kaikki yritykset silti onnistuisivat! Maagin pitää kehittää järkevä loitsu, osata suorittaa se ja omata riittävästi manaa. Magian käyttöön erikoistuvan hahmon on tarkoitus keskittyä yhteen tai useampaan taikuuden lajiin ja harjoitella ja kehittää niihin liittyviä loitsuja.
Parantajavelho voi koettaa kutsua demoneita. Tavoitteena tässäkin on pelaajien aktiivisuuden kohottaminen. Valmiiden loitsulistojen sijasta kukin taikaniekka saa säätää omat temppunsa valo- ja ääniefekteineen.
Olemme pelanneet noin kymmenen pelikertaa. Kokemukset ovat olleet rohkaisevia. Useimmiten pelaamme samaan aikaan, porukat erillään toisistaan. Tiukkaa aikataulua seikkailijaryhmien toimien limittämiseksi ei ole tarvittu, sillä ne kulkevat vielä kaukana toisistaan. Eri ryhmien pelaajat eivät tosielämässäkään tiedä toistensa hahmoista mitään. Ainoa "vieraita" hahmoja koskeva päätelmä syntyi silloin, kun eri huoneessa pelaava Pete joikasi kaksi minuuttia kestävän voitonkiljunnan. Älykkäät pelaajani päättelivät, että Peten hahmo lienee taistelijatyyppi...
Vaikka peli on kliseillä kyllästettyä perusfantasiaa, on pelaajien kiinnostus pysynyt korkealla. Ehkäpä osansa on sillä, että koetan itsekin paneutua kampanjaan kunnolla. Pyrin luomaan hahmoille sopivia haasteita, tilanteita ja tunnelmaa pelkkien kliinisten satunnaiskohtaamisten sijasta.
