”Perinteinen yksinpeli kuolee”, tokaisee Rob Pardo, World of Warchatin pääsuunnittelija, ja kaikki vetävät syvään henkeä.
Muistan, kun pienenä poikana tarhatädit tönivät minua muiden lasten kanssa solidaarisuusrinkiin tuomitsemaan Yhdysvaltoja tai muuten sain ärrimurrimerkin yhteistyökyvyttömyydestä.
Nyt pelit jatkavat siitä, mihin tarhatädit lopettivat. Pakkososiaalisuus on päivän iskusana, introvertin ei anneta rauhassa toipua päivän sosiaalisesta kuormasta. ”Pelaa kavereiden kanssa!”, ehdottaa moni uusi peli, viimeksi Aliens: Colonial Marines.
Moninpeelot ovat pelimaailman parveketupakoitsijoita ja kymmenen jälkeen suihkussa kävijöitä, julmia terroristeja, jotka eivät yhtään ajattele tavallista kansalaista tai lapsia.
Saavutetuista eduista ei tingitä
Esidigitaalisella ajalla pelaajan oli pakko pelata muiden ihmisten kanssa. Jos peli oli Afrikan tähti tai Monopoli, ei ongelmia, seuraa löytyi, mutta jos halusi pelata pikaisen Rise and Decline of the Third Reich -matsin, niin huh. Kaverit mieluummin lähtivät viikonloppuna naisjahtiin Beer & Babesissa kuin kääpiöjahtiin Dungeons & Dragonsissa.
Jo Apple 2:n ja Commodore 64:n kaltaiset alkeelliset pelikoneet vapauttivat pelaajat pakollisesta pelitoveruudesta. Ihanassa yksinäisyydessä sai keskittyä tutkimaan toista todellisuutta, juuri silloin kun halusi, niin kauan kuin halusi, täysin omilla ehdoilla. Pelit suunniteltiin pitkään yksinpelaajille tutkittaviksi ja valloitettaviksi.
Moninpeli tuli ja se oli pitkään hyvä. Pikku hiljaa yksinpelit kehittyivät yhteen suuntaan, moninpelit toiseen. Ja sitten tapahtui... jotain.
Nyt moninpelifasistit haluavat kääntää kellon takaisin synkkään kaveririippuvaiseen aikaan. Propagandajoukot sylkevät ja halveksivat yksinpeliä turhana muinaisjäänteenä. Miksi pelata kankeaa, rajoittunutta, huonosti pelaavaa tietokonetta vastaan, kun voi ottaa yhteen oikeiden osaavien ihmisten kanssa?
Jos nyökyttelet, olet osa ongelmaa, et ratkaisua.
Uskon tiimideathmatchiin, pelityyppiin kaikkivaltiaaseen
Moninpelifanatismi on eräänlainen uskonto, siitä todistaa hyväksyttyjen dogmien liturginen jauhaminen. Fundamentalistit uskovat ja saarnaavat, että moninpelaaminen on pelaamisen korkein aste, ja siksi joka pelissä pitää olla moninpeli. Vaikka sen pelin nimi olisi Robinson Crusoe ja aiheena henkiinjääminen autiosaarella. Hei, me elämme maailmassa, jossa suurin osa jopa Modern Warfareista pelataan yksinpelin takia.
Moninpeliuskonnolla on jopa omat fanaattiset sirpaleveljeskuntansa omine totuuksineen. Sinne hautautuvat ne, joista jo normipelaajat ovat kädettömiä n00beja. Siksi klaanimortti pelaa vain klaaninsa kanssa, bromortti vain kavereidensa kanssa. Oikeassahan he ovat, mutta voiko peliyhteiskuntaa parantaa hautaamalla päänsä hiekkaan?
Mutta kun rehti klaanisoturi menee publalle rentoutumaan, aivan liian usein hän on anonymiteettinsä suojassa lymyilevä kusipää. Omien oikea tai kuviteltu n00bius ja kädettömyys on lupa sabotointiin, selkäänpuukottamiseen ja chatissa riehumiseen.
Ehkä moninpeli saa ihmisen peruspahuuden pintaan. Jotkut pahemmin kuin toiset. Minulla on kotona yksi kappale tohtori Jekyll/Mr Leagueoflegendsiä, jonka annos Dotaa muuttaa oudoksi hirviöksi. Kun menen ruudun eteen ja ehdotan keskustelua siitä, saako muista pelaajista sanoa noin rumasti, minulle sanotaan tylysti: ”Ehkä myöhemmin. Ole hyvä ja väisty, lempo soikoon.”
Sääntöjä kuin Netfigh Clubissa
En vihaa moninpelaajia, monet parhaista ystävistäni ovat moninpelaajia! He ovat vihaisia, yksikertaisia luonnonlapsia, joilla on hyvä motoriikka ja taktiikantaju. Saatanpa itsekin joskus hehheh pikkaisen maistaa ”kiellettyä hetelmää” ja symbolisesti tappaa muita ihmisiä jossain julmassa Yhdysvaltojen väkivaltakoneistoa ihannoivassa murhasimulaatiossa. Minä vain kyllästyn hiomaan peliäni täydelliseksi, enkä kiinnitä statseihini juurikaan huomiota. K/D on EVVK. Kuten ihmisellä ja apinalla, minulla ja moninpelaajalla on kuitenkin melkein identtiset geenit, mutta nähtävästi ne pari geeniä merkitsevät paljon. Tyydyn siis yleistotuuksiin.
Sääntö 1: Moninpeli ja yksinpeli (lähes aina) syövät toisiaan. Pois siis vasemmalla kädellä vedetyt bottimatsi-yksinpelikampanjat ja tiimitappomatsi/lipunryöstö-moninpeliosuudet. Se mikä toimii toisessa, ei toimi toisessa: Battlefield 3:n ja Call of Dutyn yksinpeleissä tylsintä ovat joukkoräiskintäkohtaukset, mitä taas moninpelinä jaksaa veivata kuin vanhaa narinalevyä. Se, mikä tehdään tehdään kunnolla, resursseilla ja ajatuksella.
Sääntö 2: Nimettömyys on inhimillisen typeryyden potenssimerkki. Siksi jokainen nettipeli, joka olettaa, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä, jaksaa ja viitsii, epäonnistuu. Moninpeli pitää suunnitella niin, että vasemmalla kädellä se rankaisee kuin Vanhan Testamentin Jumala ja oikealla palkitsee kuin suomalainen yhteiskunta.
Esimerkiksi Battlefieldissä juuri palkitsemisella saadaan lääkintämiehet ja korjausjoukot hoitamaan hommansa, vastaavasti taktisesti tärkeistä savukranaateista ei palkita mitenkään, joten niillä auttaa tiimiään vain aniharva uhrautuva ammattilainen.
Sääntö 3: Edes konsolistit eivät saa enää hyväksyä P2P-pelaamista. Kaikki stanan matchmaking-ohjelmat pitää sotkea suohon, siilä ne ovat vain julkaisijan tapa siirtää omia kustannuksiaan ja velvollisuuksiaan pelaajille. Paitsi muutaman hengen peleissä, joissa eri taitotasoilla on merkitystä, kuten Dotassa tai Starcraftissa.
Dedikoidut serverit mahdollistavat enemmän pelaajia, sujuvamman pelin ja muiden pelaajien helpon löytämisen. Siksi pc-puolella nichepelitkin pysyvät hengissä vuosikausia, sillä kaikki halukkaat pääsevät kasautumaan siihen toimivaan kouralliseen servereitä.
Mixi-6i
Yhdeksässä pelissä kymmenestä moninpeli on oikeastaan turha, näin niin kuin pelaajan kannalta. Viimeistään kuukausi pari julkaisun jälkeen tulitikunteko-ohjelmat jauhavat tyhjää tai tekevät paripelejä. Ei ihme, koska tuntuu että suurimmassa osassa pelejä moninpeli on mukana vain näön vuoksi.
Ei suinkaan, ne ovat mukana rahan vuoksi. Niillä yritetään viivyttää viikolla tai edes muutamalla päivällä sitä kun AAA-pelin innokas ostaja roudaa pelinsä illan–kahden pelaamisen jälkeen PelinPysäyttäjä-liikkeen jättikategeneraattoriin. Ja siksi yhä useampi peli yrittää pakottaa minua pelaamaan ”ystävien” kanssa. Toistaiseksi ne vielä ehdottelevat, mutta mitä jos alkavat uhkailla ja kiristää? Onko minun pakko sietää ihmisiä 24/7 tai pelata vanhoja klassikkoja DosBoxilla? Onneksi ei.
Vähän juksasin ja kujeilin, sillä Rob Pardo onneksi tarkoitti sitä, että kalliit AAA-pelit, joissa on 6–12 tunnin pelisisältö, häviävät. Ehkäpä niiden tilalle tulee Diablo 3:n kaltaisia yhteisiä pelikokemuksia, täynnä puzzleja ja keksimisen riemua? Se on ihan hyväksyttävä tappio.
Mutta vuoropohjaiset strategiapelini, Grimrockini ja World of...Battlef.. Dark Soul... UFOni saatte vain kun väännätte ne irti jääkylmältä kiintolevyltäni.
10. tason eversti Nirvin Battlefield 3 -k/D on 0.768. Nauru seis, sillä 2. tason eversti Honkalalla se on vain häpeälliset 0.654! Mutta yhteistuumin annamme sukkasaippuaa ylikersantti Grönholmille, K/D järkyttävät 0.521! Toimituksen lakisääteinen alaraja on 0.5, joten alapa Tuukka tähtäämään!
