Arvostettu Hollywood-käsikirjoittaja ja käsikirjoitustohtori William Goldman on tiivistänyt elokuvakaupungin säännön numero 1 seuraavaan muotoon: "Kukaan ei tiedä mistään mitään." Tällä hän ei halua sanoa, että Hollywood olisi täynnä idiootteja, vaan että elokuvabisnes on arvaamaton ala.
Jokainen menestys on yllätys, kuten on myös jokainen floppi. Kukaan ei tiedä etukäteen, mikä seuraavaksi vetää katsojia teattereihin.
Kukaan ei etukäteen tiennyt sitäkään, että 1990-luvun puolivälin jälkeen kauhuelokuvat tulisivat taas muotiin, mutta niin vain kävi.
Uskotteko, kun vakuutan, että Noitapiiri (The Craft, 1996) on yksi 1990-luvun merkittävimpiä elokuvia? Näin on, vaikka jokainen tuon keskinkertaisen nuorisokauhuelokuvan nähnyt sai todeta, että Noitapiiri ei anna aihetta kovin suuresti innostua. Mutta minä kirjoitinkin "merkittävin", en "yksi parhaita".
Noitapiiristä nimittäin alkoi kauhun uusi tuleminen Yhdysvalloissa, mistä se tietenkin levisi kaikkialle maailmaan. Noitapiiri oli hitti, se keräsi paljon rahaa, ja se on Hollywoodissa tärkeintä.
Lopullinen niitti oli pian Noitapiirin jälkeen ilmestynyt Scream, joka oli jo suorastaan valtava menestys. Niin katsojat kuin kriitikotkin olivat innoissaan.
Scream palautti muotiin tutun slasher-kaavan, jonka tunnetuimpia edustajia ovat Halloween ja Painajainen Elm Streetillä -sarja. Slasherille tunnusomaista on, että lähes tai täysin yliluonnollinen ja kuolemattomalta vaikuttava murhaaja tappaa ison pinon teinejä yksi kerrallaan ilman sen kummempaa motiivia.
Syy Screamin menestykseen on se, että se on yksinkertaisesti toimiva kauhuelokuva, joka oli ottanut oppia menneisyyden virheistä. Oikeastaan Scream ei ole slasher lainkaan, vaan se kuuluu tyylilajin postmodernille puolelle. Screamin henkilöhahmot olivat tietoisia siitä, miten ihmisille nuorisokauhuelokuvissa käy ja mitkä ovat pelin säännöt.
Käsikirjoittaja Kevin Williamson oli löytänyt kultasuonen. Elokuvateattereissa ja videovuokraamoissa tuhlattu lapsuus ja nuoruus eivät olleetkaan menneet hukkaan.
Seuraa johtajaa
Koska Scream oli menestys ja sen menestyskaava näytti selkeältä, elokuva sai lukuisia matkijoita. Syitä oli muitakin. Niistä tärkein on se, että slasher-leffa on suhteellisen halpa tehdä.
Nykyään keskiverto-Hollywood-elokuvan budjetti on jo 40 miljoonaa taalaa. Tämän päälle tulee suunnilleen saman verran levitys- ja markkinointikuluja. Elokuvan pitää tuoda kassaan ainakin puoli miljardia markkaa ennen kuin se alkaa tuottaa voittoa.
Kauhuelokuvat kelpaavat kohderyhmälleen ilman supertähtiä. Kalliita tehosteita ei tarvita, tekoverta saa litrahintaan. Muhkeat rinnat ja tiukka pusero ovat erikoistehosteista halvimpia. Kun elokuvan hinta pysyy esimerkiksi 15 miljoonassa dollarissa, se alkaa tehdä tulosta paljon aiemmin kuin Michael Bayn uusi action-rymiskely. 15 miljoonaa ei riittäisi nykyään edes pelkkään Adam Sandlerin palkkioon.
Näyttelijöiden ei kuitenkaan tarvitse olla tuntemattomia tai huonoja, vaikka he eivät tähtiä olekaan. On olemassa keksintö nimeltään televisio, joka tekee nuorisotähtiä liukuhihnatyönä. Screamin pääosanäyttelijä Neve Campbell oli tuttu laadukkaasta nuorisosarjasta Viiden juttu, joka näkyy meillä Nelosella.
Screamia huonosti kopioinut Tiedän, mitä teit viime kesänä sai myös päähenkilönsä (Jennifer Love Hewitt) Viiden jutusta. Teinipoikien märkien päiväunelmien kohteeksi haettiin Sarah Michelle Gellar Buffy, vampyyrintappajasta.
Kopion kopio
Tiedän, mitä teit viime kesänä unohti sen, mikä Screamissa oli älykästä ja hyvää, ja tyytyi olemaan vain ihan tavallinen slasher. Elokuva menestyi, koska uusi sukupolvi ei näitä verenvuodatuksia ollut nähnyt, mutta viimeistään jatko-osa ja kummankin leffan loppuratkaisut kertovat, että tekijöiltä puuttui Williamsonin ja Screamin ohjaajan Wes Cravenin tyylitaju ja historiantuntemus. Jokainen, joka on ottanut kopiokoneella kopioita kopiosta, tietää, miten siinä käy.
Muutoin lahjakas Robert Rodrigues teki high school -miljööseen sijoittuneen Facultyn ja näytti, että osaa hän huonoakin jälkeä tehdä. Urban Legends otti käyttöönsä mielenkiintoisen teeman, urbaanitarinat, ja teki niistä idioottimaisen ja epäloogisen klisekokoelman.
Juuri kun slasher näytti olevan Scream 3:sta vaille vainaa, kauhu keksi itsensä uudelleen. Postmoderni itseironisuus heitettiin roskikseen ja tilalle otettiin hyvin vakava ote. Kengännauhabudjetilla tehty Blair Witch Project oli valtava menestys ja jo ensi-iltanaan legendojen aihe. Blair Witch Project ei yritä olla pikkunäppärä, vaan ainoastaan pelottava.
Iso raha puhuu
Jossakin vaiheessa kaikki hyvät ideat ymmärretään väärin, eikä kauhubuumi ole poikkeus. Koska pikkurahalla tehdyt, innovatiiviset ja tuntemattomilla näyttelijöillä miehitetyt kauhuelokuvat menestyivät, Hollywood päätteli kansan haluavan suurella rahalla ja megatähdillä miehitettyjä uusintafilmatisointeja.
Ensin itsensä ehti nolaamaan Jan De Bont Paholaistalolla (The Haunting), jossa joukko traumaattisia ihmisiä kokoontui suureen kartanoon luullen, että he ovat koekaniineja unettomuustutkimuksessa, vaikka oikeasti tutkimuksen aihe oli pelko. Kuinka ollakaan, talossa kummittelee aivan oikeasti.
On tietenkin mahdollista, että pelkillä tehosteilla saa aikaan toimivan kauhuelokuvan, mutta sellaista ihmettä ei kuitenkaan ole toistaiseksi nähty. Paholaistalostakin jäi mieleen ainoastaan komea miljöö, "kaikkien kummitustalojen äiti", joka ei ollut lainkaan pelottava, mutta onneksi edes komeaa katseltavaa.
Uusintafilmatisointilinjoilla jatkaa Suomessa 10.3. ensi-iltansa saava House on Haunted Hill, jossa joukko ihmisiä sulkeutuu yöksi kummitustaloon. Aamulla kaikille henkiinjääneille on luvassa miljoona taalaa. Vaikka yleisö tästä on USA:ssa kohtalaisesti pitänytkin, kritiikki on ollut paljon vaisumpaa.
Jos kauhumuoti jatkuu yhä, itse toivon, että suuntaa näyttää omaperäinen megahitti Kuudes aisti (Sixth Sense), joka paperilla näyttäisi olevan täydellinen epäkaupallinen paketti. Bruce Willis tekee lastenpsykiatrina elämänsä roolityön ja traumaattista pikkupoikaa esittävä Haley Joel Osment on kuin syntynyt juuri tätä roolia varten. Mutta ilman ohjaaja-käsikirjoittaja M. Night Shyamalanin täydellistä tyylitajua sekä kameran takana että tekstinkäsittelyn edessä Kuudes aisti olisi painunut unohduksiin.
Juonet ja aidot ihmiset ovat tekemässä paluutaan Hollywoodiin. Jos näin käy myös kauhuelokuvien kohdalla, tulevaisuus näyttää hyvältä.
